31. maaliskuuta kello 9:27 · "Yläasteella 70-luvun lopulla olin ihastunut minua kolme vuotta vanhempaan Petteriin. Kirjoitin kouluaineen, jossa tein hänestä aviomieheni. Kerroin, että perheessämme on kaksi lasta ja koira, ja Petteri katsoo sohvalla jääkiekkoa, syö makkaraa ja juo kaljaa. Kirjoitin aineen syvästi ihastuneena ja tosissani. Sain siitä arvosanaksi 10-, ja se luettiin luokassa ääneen. Olin varma, että nyt ihmiset ymmärtävät, miten syvästi rakkaus viiltää, mutta teksti nähtiinkin huumorina. Katson silti urani kirjoittajana alkaneen tuosta hetkestä. Äidinkielen opettajat alkoivat puhua minusta yhtenä luokan kirjoittajista, ja aloin itsekin uskoa kykyihini. Myöhemmin minusta tuli runoilija."Päivi, 52, Hyvinkää
Kuukauden palttalainen 2/2016/ (Kirjoittajayhdistys Paltan kotisivut)
Päivi Lappalainen
Aloin aktiivisesti kirjoittaa runoja joskus 15-vuotiaana. Tosin ensimmäisen runoni kirjoitin Jari-nimisestä pojasta jo 9-vuotiaana. Hän oli isosiskoni Pirjon luokkatoverin pikkuveli. Hänen kanssaan jäimme joskus iltaisin kahdestaan, kun Pirjo ja Jarin isosisko Päivi lähtivät disco Catacombiin Lahdessa. Ja äiti ja isä olivat myös tansseissa. Jari oli hoikka, pitkä ja vaalea poika. Ihastuin.
Puiden varjossa sinut nään, olet muuttunut paljon. Et päätäs käännäkään käsi vierelläs sua palvoo.
10-vuotiaana tein jonkun kirjaa muistuttavan töherröksen espanjalaisesta perheestä, vaikken tiennyt koko Espanjasta mitään. Asuimme Lahdessa Hakakadulla, ja naapurin rouva kannusti kovasti jatkamaan.
Murrosiän myllerrykset ja suuri tuskainen ensirakkaus patouttivat minut kirjoittamaan runoja. Ensirakkauteni Kari oli Lahden komeimpia uroita varsinkin miehistyttyään ja mentyään inttiin. Hän aiheutti toiminnoillaan minulle hyvin paljon tuskaa. Mutta kukapa olisi seppä syntyessään. Olin liian herkkä niinkin kokeneen sällin talutushihnaan. Siinä olivat hyvät eväät rakkausrunoille.
Lukiossa kirjoitin pääasiassa runoja, mutta myös yhden mainittavan aineen nimeltä Musiikkia yli rajojen. Se arvioitiin uniikiksi. Kuvaan siinä Pihtiputaan rockfestivaaleja vuonna 1982, jolloin nukahdan amerikkalaisen Davidin viereen Pelle Miljoonan laulaessa Hyvää yötä maailma.
Lukion äidinkielen opettaja Irma Willman kannusti ja kehotti minua lähettämään runojani kirjailija Risto Ahdille. Saatuani nipun takaisin muistan Riston neuvoneen, että asioiden pitää patoutua kunnolla, että syntyy voimakasta ja vaikuttavaa tekstiä.
Päijät-Hämeessä julkaistiin Optimisti-lehteä ja olin tosi onnellinen, kun sain ekan runoni joskus 1983 lehteen. Suuren uutisen kertoi runoilija Arto Kytöhonka Päijät-Hämeen kesäyliopiston Luovan kirjoittamisen kurssilla, jolla kävin tuona samaisena kesänä. Kytöhonka julkaisi kirjoituksiani 4 vuotta Optimistissa, jonka päätoimittajana toimi. Hän myös kannusti ja antoi minulle palautetta lähetellen postikortteja kotiini. Sitten runosuoneni tyrehtyi hetkeksi. Tapasin tulevan mieheni 1985. Minut palkittiin myös Maaseudun Sivistysliiton kirjoituskisassa runoistani tuolloin.
Käydessäni Orimattilan emäntäkoulua vuosina 1983-84 toimitin emäntäkoulussa koulun historiassa jo aiemminkin tuttua Kipinä-lehteä vuoden ajan. Ainakin rehtori Oijala luki sitä silmät tapillaan. Lähetin jonnekin Iltapäivälehdestä löytämääni osoitteeseen tekstejäni. Yhtenä iltana minulle soitti sisäoppilaitokseen kirjailija Kalevi Seilonen ja kertoi haluavansa lisää runojani. Näin sain kolme kohtalaisen hyvää runoa julkaistua Runous-lehdessä, jonne kirjoittivat ne Oikeat Kirjailijat, myöhemmin myös idolini Juice. Nuo runot käännettiin skandinaavista Cafe Existence julkaisua varten ruotsin kielelle. Myöhemmin Seilonen arvioi esikoisrunoteokseni, ja sain häneltä hyviä vinkkejä.
Nämä olivat kirjoittajan alkutaipaletta, joka on ollut pitkä. Noiden vuosien jälkeen kävin muutaman päivän lehtikirjoittamisen kurssin Hollolan Kestikievarissa 1985. Ajattelin, että en varmasti ala miksikään lehden avustajaksi. Mutta kahden vuoden päästä huomasin toisin käyneen. Etelä-Suomen Sanomien Huvi- ja Hyötyosaston vastaava Marjukka Mård toivotti minut melkein yhdeltä istumalta tervetulleeksi kesätöihin. Jostain syystä en mennyt. Takanani oli siis loistava tulevaisuus. Ja edessä vietävä määrä kursseja, jotka on juosten kustu tai laukattu. Viimeksi juuri Nuoren Voiman kulttuurilehtien avustajakurssi, jossa jo vetäjinä huipputekijät. Itseään paremmassa seurassa toivottavasti kehittyy
Sitten tuli aikoja, että en kirjoittanut runoja, tein vain juttuja City-lehteen. Pohjanmaalla sijaitsi lehtijuttutoimisto, joka ihastui artikkeleihini niin että halusi minun kirjoittavan sinne aina juttuja, joita julkaistaisiin kahdessa tai jopa viidessä lehdessä kerrallaan. Siihen aikaan innostuin myös radiosta. Jutuista myös maksettiin.
Teinkin juttua Lahden Rytmiradioon. Kunnes lama kouraisi, synnytin ensimmäisen lapseni ja odotin jo toista. Muutettuamme Rajamäelle aloin toimittaa Pallero-lehteä, joka oli pieni äänitorvi pienten lasten äideille ja alan ammattilaisille. Tein juttuja myös Kansalaisradioon Helsinkiin. Kirjoittaminen ja puhuminen säilyivät harrasteena.
Kun lapset kasvoivat, työelämä vei minut kymmeneksi vuodeksi myyntipäällikön hommiin. Hoidin ne huolella, kunnes päätin lopettaa. Lähdin keittiötöihin. Valmistuin kokiksi. Tein kaksi runokirjaa ja toimitin yhden, ja juttuja. Nyt olen laajentanut, sisäistänyt ja syventänyt. Eikä loppua näy. Päätin, ettei minun tarvitse joka paikassa heilua. Lapsetkin ovat lähteneet jo pesästä melkein kaikki.
Viisi vuotta avustin jopa Kaupunkilehti Varttia 2000-luvulla.
Toimin muutamissa yhdistyksissä mielelläni. Paltta on monipuolinen ja aktiivinen. Pyrkii huomioimaan mahdollisimman monia jäseniään. Siellä on myös mukavia ihmisiä. Eurooppalainen Kulttuuriyhdistys on toinen paikka, jossa olen aktiivinen. On muitakin muun muassa epävirallinen ”Me Tosikot”, joista suurin osa kuuluu Uudenmaan kirjoittajiin.
Yhden kurssin valmentajani, kirjailija Marija Vantti kehotti minua kustantaja Eija Tuomelan ohella keskittymään yhteen lajiin kerrallaan, koska teen päivätyökseni muuta. Oikeaan osuivat.
ei auta enää buranat ei auta kysellä hoitajilta mikä sinun on nyt kun on taas tankattava
rakkauden panssarivaunu täyteen
kiihkeitä pehmeitä unelmia ladattava kohti maalitaulua että osuisi kohilleen
kerrankin.
Onnistun.
Päivi Lappalainen
Kirjailija Tarja Okkonen on tullut Kouvolasta asti lausumaan runonsa: Häpeäminen.
Millainen on tämän päivän kapinaruno tai mistä purnaa protestikuorolaulu?
Kapinaruno ja valituskuoro ovat vallankumouksellisen aineksen poeettiset ilmaisumuodot. Huumorilta ei kuitenkaan säästytä.
Tietokirjailija Jussi Särkelä on kovasti pohtinut yhteiskunnan nopean muutoksen ja kansalaisten tietoisuuden suhdetta. Yhteiskuntatieteilijät eivät hänen mukaansa enää tutki yhteiskunnan päällysrakennetta (hegemoniaa) ja ihmisten yhteiskunnallista tietämystä:
”Yhteiskunnan tila ja kansalaisten tietoisuus siitä ovat ristiriidassa keskenään. Toisaalta esim. kirjailijat jostain syystä jopa väistelevät tämän päivän kipuaiheita kirjoittaessaan erittäin tärkeää mikrohistoriaa – sanoisinko haanpääläiseen tapaan”, mietiskelee Särkelä.
Nämä pohdinnat synnyttivät hänessä ajatuksen etsiä kapinarunoja.
”Esitin ajatuksen Stadin kirjallisuuspäiville ja siellä innostuttiin. Kapinan tarkoitus on muutos, selkeimmillään entisen vaihtaminen parempaan tai paremmaksi luultuun. Kun ymmärrämme kapinan vastustuksena ja vastarintana, kapinarunojen skaala on laaja. Sanoittaja-laulajat Folk-Fredi, Juice, ja Hector kirjoittivat 1960-luvulla yhteiskunnallista kapinalyriikkaa ainakin lauluihinsa.”
Tavoite oli löytää tämän päivän kapinaruno. Onko se enää hiventäkään samanlainen kuin perinteinen kapinaruno, joka kuvaa työn ja pääoman ristiriitaa? Tänään tuskin kukaan suomalainen kokee sellaista nälkää, taloudellista ahdinkoa ja riistoa kuin esimerkiksi edellisen vuosisadan vaihteen työväenliikkeen tulisen tulkin Kössi Kaatran Alhaisolauluissa. ( Runoja vuosilta 1903 – 1927. Otava 1978.)
Ajassa ovat silti kaikki kapinan siemenet jatkuvine yt-neuvotteluineen ja irtisanomisineen. Kuilu työttömän ja työllisen välillä kasvaa. Liiallinen tehokkuuden vaatimus työssäkäyvältä marssii jo loppusuoraa.
”Yhteiskunnallinen todellisuus ei ole etääntynyt kapinallisuuden syistä. Voisi olettaa myös, että pääoman raju keskittyminen etenkin kansainvälisesti olisi synnyttänyt suurta suuttumusta, mutta näin ei ole käynyt.”
Mikä kapinarunossa on tärkeää, Jussi Särkelä?
”Kapinan kohteen analyysi. Kapinaruno on idealismissaan realistinen. Ei siis vain haaveilla maailman rauhasta, vaan sanotaan mikä rauhaa uhkaa ja sotaa tuottaa.”
Kapinarunoilijoista kuulsi läpi korkea tietoisuuden taso
Tämän päivän kapinaruno ei nuollut herrojen perseitä. Se pikemminkin potki niitä.
Kolmen ässän hallitus sai mojovaa ivaa monelta. Eki Haapalaisen huumorirapissa kapinoitiin omaa vanhenemista vastaan. Annettiin eläkeläisellekin lupa rakastaa, kunhan vain terveydenhoito järjestyy.
Nuoremman polven edustaja Jimi Holmberg kuvaili valtion selkärangan ryhtiä skolioosin raatelemaksi – ja valitti, kuinka luonto ja ihminen ovat vain polttoainetta raharuhtinaiden kylmissä päämäärissä. Hän protestoi miltei fanaattisesti hallituksen kuluneita fraaseja ja lupauksia. Vallanpitävät puhuvat paljon mutta sanovat vähän. Puhumattakaan millainen matka on sanoista tekoihin. Oiva Björkbacka aprikoi, josko kansalaistuloa jo viimein kokeiltaisiin, kun runo aiheesta syntyi jo liki 15 vuotta sitten.
Kirjailija Marja-Leena Mikkolan mielestä Kapinarunoilta oli mielenkiintoinen otos tavallisten ihmisten lahjakkuudesta. Heidän teksteistään kuulsi usein läpi hyvä koulutus ja korkea yhteiskunnallisen tietoisuuden taso. He olivat selvästikin lukeneet monenlaista runoutta, myös käännöslyriikkaa.
”Mukana oli huumoria ja satiiria, varsinkin runoissa, joissa kapinoitiin naisten ja vanhusten alistamista vastaan.”
Oli myös miehen vapauden etsintää, vaikkapa Lauri Vanhalalla, Charles Baudelairentuntijalla, joka lausui mainion runonsa ”Vallankumous Bulevardilla”. Naiseuden häpäisemistä käsitteli nuori ja lahjakas Hanna Storm runossaan ”Uhh, baby girl eli me emme osaa enää kuvitella.”
”Oli kovin antoisaa kuunnella, kun tekijät itse esittivät runojaan”, kertoo Marja Leena Mikkola, joka kommentoi jokaisen illan tekstin.
Tämä oli ensimmäinen kapinarunoilta Stadin työväenkirjallisuuspäivillä. Seuraava koetaan ensi vuonna samassa tapahtumassa. Yleisöä viihdytti myös muusikko Mikko Perkoila.
Suomalaisten synnyttämä kuorogenre valituskuoro on levinnyt ympäri maailmaa
Pitkään ulkomailla muun muassa Hampurissa asuneen suomalaisen taiteilijapariskunnanTellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen synnyttämä valituskuorogenre on herättänyt ansaittua huomiota maailmalla. Ensimmäinen valituskuoron he kokosivat Birminghamissa 2005. Sen jälkeen valituskuoroliike on levinnyt ympäri maailmaa kuten Hampuriin, Pietariin, Kööpenhaminaan, Singaporeen ja Chicagoon. Joka paikassa siitä on tehty omanlaisia versioita viimeisin Tokiossa vuonna 2009.
Lahtelainen yrittäjä, ja pitkän linjan kuorolainen Inkeri Määttä on järjestänyt Lahdessa jo kahtena peräkkäisenä vuonna suuren suosion saavuttaneet Kuorolaulajien kokoontumisajot eli KÖÖRI-tapahtuman.
Köörin tarkoitus on ollut kasata yhteen kuorolaulusta innostuneita laulajia eri puolilta Suomea, jotka haluavat saada jotain uutta laulamiseensa, esimerkiksi esiintymisvinkkejä.
Laulajat voivat oppia myös jotain uutta kuorolaulun eri alalajeista kuten gospelista, tai barbershopista.
Viime vuonna kolmipäiväisen tapahtuman laulajia treenasi muun muassa lauluyhtye Club For Five, joka konsertoi myös workshoppinsa päätteeksi Lahden musiikkiopistossa. Seuraavien Kööriajojen ajankohtaa ei ole vielä päätetty, mutta niiden yhtenä teemana tulee olemaan ainakin protestilaulu. Määttä on seurannut tarkasti pariskunta Kalleisen valituskuorokuviota.
”Kalleiset julkaisivat kuoron kokoamisohjeet ohjeet nettisivuillaan. Ohje on yksinkertainen: vapaaehtoisia kutsutaan mukaan. He kertovat mistä haluavat purnata ja osallistuvat valituksista koottavan yhteisen laulutekstin tekoon. Kun teksti on sävelletty, se esitetään yhdessä yleisölle.”
Tämän seurauksena on perustettu yli 40 kuoroa eri puolilla maailmaa. Etelä-Koreassa järjestettiin vuonna 2008 valituskuorofestivaali.
”Suomessa esim. Puolangan pessimismipäivillä esiintyy aivan huikea valituskuoro Puolangan purnaajat, jota olen jo muutamana vuonna vikitellyt Kööriin, mutta välimatka on toistaiseksi haaste”, harmittelee Määttä.
Muita Suomessa toteutettuja valituskuoroja ovat Helsingin Valituskuoro Kiasmassa vuonna 2006, ja Maailman ensimmäinen akateeminen valituskuoro Tampereella vuonna 2009. Kalleiset huomasivat, että Helsingin valituskuorossa raskaimmat valitukset liittyivät työasioihin. Jos näitä asioita ei pystytä ratkaisemaan työpaikoilla, ne alkavat todella kasvaa ihmisten mielissä.
Valittajat tuntuvat usein turhan narisijoilta, mutta purnaaminen ja höyryjen päästäminen ulos on tärkeää ja terapeuttista. Ikävien asioiden ääneen sanominen puhdistaa ilmaa niin kotona kuin työpaikoillakin. Valittamisessa piilee myös mahdollinen muutoksen alku.
”Olen 1970-luvun lapsi, ja protestilaulut tulivat tuolloin tutuiksi: niin se totinen Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Aulikki Oksasen sanoittama Kenen joukoissa seisot, ja huumorin kautta syntynyt Spede Pasasen ja Simo Salmisen tekemä Rotestilaulu vain pari mainitakseni. Musiikin avulla on voinut vaikuttaa niin moneen asiaan. Köörissä haetaan lähinnä humoristista lähestymistä, mutta sellaista, missä saa täysin rinnoin purnata kaikesta, mikä maailmassa on pielessä”, intoilee Inkeri Määttä.
Helsingin työväenliikkeen kirjasto aloitti Stadin työväenkirjallisuuspäivät Kapinarunoillalla 6.marraskuuta 2015. Kirjoituksia Kapinarunoiltaan haettiin ilmoituksella muun muassa Facebookissa. Tapahtumaa ideoi, luotsasi ja juonsi tietokirjailija Jussi Särkelä. Kirjailija Marja-Leena Mikkola arvioi paikan päällä lausutut runot. Runoja siunaantui yli 100, ja 28 runoilijaa pääsi esittämään tuotoksensa.
Kapinasta runouteen ja protestista lauluun
Protesti on vastustava mielenilmaus. Sen esittämiskeinoja ovat muun muassa adressi, mielenosoitus ja lakko. Tällä haavaa yhtenä hyvänä protestin ilmauksena voidaan pitää vaikkapa mielenilmausta päiväkotilasten ryhmäkoon suurentamista vastaan.
Protestilaulu on taas musiikkikappale, jonka sanoituksissa kritisoidaan yleensä yhteiskunnallisia ongelmia. Monilla poliittisilla ja muuten yhteiskuntaan vaikuttavilla liikkeillä, kuten työväenliikkeellä, rauhanliikkeellä ja ympäristöliikkeellä on omat protestilaulunsa.
Suomessa protestilaulut yleistyivät 1960-luvun puolivälissä esikuvanaan yhdysvaltalainen folkmusiikki. Suomalaisia protestilaulajia ovat Folk-Fredin ja Hectorin ohella myös Irwin Goodman, Juha Vainio, Reino Helismaa ja Veikko Lavi. He tekivät paljon lauluja, joissa yhteiskunnan epäkohdat otettiin esille esimerkiksi huumorin varjolla. Helismaa pilkkasi usein poliitikkoja ja irvaili heikompien sortajia.
Protestilaulujen edeltäjiä olivat työväenliikkeen piirissä sepitetyt, päivän politiikan ilmiöihin ja ajankohtaisin uutistapahtumiin humoristisesti kantaa ottaneet kisällilaulut 1950- ja 1960 luvulla. Kisällilauluja sanoitti muun muassa kirjailija ja poliitikko Arvo Salo. Kun Suomen autonomista asemaa alettiin rajata Venäjän keisarin helmikuun manifestilla 1899 sävelsiSibelius protestisävellyksinä Ateenalaisten laulun, ja Finlandian varhaisversion.
Agit Prop -yhtyeenä sittemmin tunnettu ryhmä syntyi Berliinin II poliittisen laulun festivaalia varten vuonna 1971. Agit Propista tuli yksi taistolaisen liikkeen julkisista keulakuvista.
Se lauloi enimmäkseen työväen lauluja. Agit Prop-kvartetissa ovat laulaneet ainakin Sinikka Sokka, Pekka Aarnio, Martti Launis, Kiti Neuvonen ja Monna Kamu. Agit Prop levytti Love Recordsille kaksi omaa levyä: Agit Prop vuodelta 1972 ja Laulu kaikille vuodelta 1974. Lisäksi Agit Prop on mukana useilla eri kokoelmalevyillä. Yhtyeen huippukautta olivat vuodet 1972–1975, jolloin se esiintyi noin 50 kertaa vuodessa.
1974 perustettiin myös Songilo-niminen laulu- ja soitinyhtye, joka esiintyi ensimmäisen kerran Finlandia-talossa vuonna 1976. Paitsi että se esitti railakkaita protestilauluja kutenHiski SalomaanVapauden kaihoa, tai Veikko Lavin Sukuvika – suksi ei luista -kappaletta, ryhmä teki yrityskeikkoja, suunnitteli ja tuotti erilaisia tapahtumia kuten Presidentti Mauno Koiviston vaalikiertueen vuonna 1981–82. Se esiintyi myös monien ammattiliittojen tapahtumissa, ja tv-ohjelmissa. Ja teki oman televisio-ohjelman Songilo maassa, merellä ja Ilmalassa. Osa ryhmän jäsenistä koulutti jopa juontajia. Songiloon kuuluivat Aarre Elo, Apeli Halinen, Jani Uhlenius, Jukka Virtanen ja Heikki Kahila.
Barbershop ei ole oma musiikin lajinsa, vaan se on sovitus- ja esitystyyli, jolla esitetään monenlaista musiikkia, kuten tunnettuja jazz-standardeja, balladeja, gospelia ja muita hengellisiä lauluja, popia, kansanlauluja ja evergreenejä. Oleellista on, että laulu on aina neliäänistä ja säestyksetöntä.
Artikkelissa käytetyt lähteet:Wikipedia, Suomen Kuvalehti (27.6.2009), Tampereen yliopiston tieteentekijät ry:n nettisivut ja Työväenliikkeen kirjaston -nettisivut.
Päivi Lappalainen
Kirjoittaja osallistui Nuoren Voiman Liiton järjestämälle kulttuurilehtien avustajakurssille.
Nuoren Voiman liiton kulttuurijournalismin intensiivikurssi järjestettiin syksyllä 2015. Kurssilaisten tekstejä julkaistaan Nuori Voima -lehden verkkosivuilla Apinalaatikko-kategoriassa. Kurssin ohjaajina toimivat Maaria Ylikangas ja Aleksis Salusjärvi. Kurssin järjestämistä on tukenut opintokeskus Visio.
Päivä Anu Aamu Aurora Pulkkisen seurassa
Anu Aamu Aurora Pulkkinen kuvataidenäyttelynsä avajaisissa.
Anu Aamu Aurora Pulkkinen avaa ääntään Taidekoulu Maa-Tilan galleriassa Helsingissä, kun astun puoliksi maan alla makaavaan tilaan. Anu on Töölössä asuva 41-vuotias laulaja, lauluntekijä, kuoronjohtaja, ja kuvataideopiskelija. Miten yhdistyy laulun opetus, laulunteko, laulaminen, runot ja kuvataide?
”Mukavasti. Jonakin päivänä opetan laulua, toisena olen keikalla ja kolmantena harjoittelen kuoron kanssa. Välillä kirjoitan. Kannustimena ovat muun muassa ravintoloiden open mic-illat, joissa uusia tekstejä voi esittää. Hain myös tänä vuonna potkua lausuntaan intensiivisessä lavarunouden työpajassa Runokuussa. Kuvataidetta opiskelen Taidekoulu-Maassa.”
How to inhabit a transitory space
Taidekoulu-Maan galleriassa valmistuu kuuden taidekoulun opiskelijan teoksia esittelevä audiovisuaalinen näyttely. Näyttely on osa Pixelache-tapahtumaa, joka levittäytyy ympäri Helsinkiä. Anu Pulkkisella on iso osuus näyttelyssä, josta vastaa koulun opettaja italialainen kuvataitelija Egle Oddo.
Keittiön edessä makaavan tumman pianon yläpuolella pyörii tauotta toisen maailmansodan ajoilta säilynyt sotafilmi. Anu Pulkkinen on editoinut sen. Filmin kruunaa hänen laulamansaBenjamin Brittenin 1937 säveltämä sodasta kertova teos Nocturne.
”Sain idean käsitellä sekä oman pääni sisäistä sotaa että maailmassa vallitsevaa sekasortoa videon keinoin. Yhdistin nämä kaksi asiaa multimediateokseksi. Haluan kertoa teoksellani, että sota ei näytä loppuvan maailmasta. Se on kauheaa. Taiteella voi helpottaa oloa, mutta ei lopettaa sotia.”
Usein taidenäyttelyissä seinät ja lattiat ovat täynnä värikylläisiä tauluja ja muuta taidetta. Mutta täällä vastaan huojuvat steriilit valkoiset seinät. Ihmettelen mihin oikein olen tullut. Nurkassa lojuu vanha mustavalkoteevee, jonka kertomus yksinäisestä nuoresta miehestä suuressa kaupungissa antaa ajattelun aihetta.
Toisessa nurkassa kahvinkeitin ja vessa, jonka ovi on rikki. Vastineeksi kaikelle kulahtaneelle Ikkunan vieressä viihdyttää ihmisiä välillä nuori komea DJ vintage electro swingillä, jossa yhdistyy vanha jazz nykyaikaiseen teknobiittiin. Näyttelyn ainoat seinätaulut ovat valokuvia Anun sukulaismiehen viimeisistä elinpäivistä Tampereen Pispalassa.
Yhtäkkiä Gerard-niminen mies kurkkaa galleriaan sisään ja esittää September november –nimisen laulun rakkaalleen, joka kurkistaa vetoketjun takaa sinisestä kangaskassista ja sanoo: Mjau!
”Taidegallerian ei välttämättä tarvitse olla tila, missä teokset pönöttävät vain seinillä vaan ihmiset voivat tuoda sinne jotain tullessaan”, Anu valottaa.
Tähän tapahtumaan saa mielellään osallistua myös yleisö tai satunnainen ohikulkija vaikka improvisoiden. Näyttelyn nimi on ”How to inhabit a transitory space”. Sen lähtökohta on tila, joka täytettiin teoksilla. Yhteistä teemaa ei ollut. Tila voitaisiin helposti siirtää melkein mihin tahansa, vaikka metroon.
Muutto isovanhempien luo vaikutti luomisen tarpeeseen
Anu Aamu Aurora Pulkkisesta muotoutuu moninainen kuva taiteilijana, kun lukee hänen tuntojaan toisena naisena turkulaisesta QFemZine-lehdestä. Tai kuuntelee Soundcloudista hänen jazzahtavia kappaleitaan. Hänen letkeässä legaatomaisessa äänessään on hivenKauko Röyhkää, ja kappaleista kuultaa egotrippimäinen ote.
”Sävellän lauluja kuultavaksi. Kuvaan mieluiten vaikka rakkauden epätoivoista tuskaa tai jumalallista autuutta. Luon tunnelmia. En ole kovin kantaaottava. Jos pitää valita, olen heikompien puolella.”
Hän on valmistunut musiikkipedagogiksi pääaineenaan klassinen laulu Pohjois-Karjalan Ammattikorkeakoulusta 2007. Lauluopinnot hän on aloittanut Helsingin konservatoriossa ja soittanut pianoa 7-vuotiaasta. Anu on musiikkimaultaan miltei kaikkiruokainen. Hän ihaileePatti Smithia ja Björkia, mutta kuultuaan Maria Callasin äänen joskus 20 vuotta sitten ensimmäisen kerran, hän hurahti klassiseen lauluun.
”Indie-popia ja vaihtoehtorockiakin esittävä Lana Del Rey on onneksi osoittanut, että voi laulaa myös pehmeällä tavalla ja olla herkkä, eikä ole pakko olla mikään lihaskimppukovis, kuten Madonna tai Lady Gaga.”
Anu kokee kaiken taiteen tekemisen olevan työtä. Mutta kun jotain syntyy, se on hieno tunne. Hän muutti jo varhain lapsena isovanhempiensa luo Helsingistä Kotkaan yksinhuoltaja-äitinsä sairastuttua.
”Myös tämä on vaikuttanut tarpeeseeni luoda jatkuvasti jotain. Isovanhempien tapa ilmaista tunteita oli erilainen kuin äitini, koska he olivat iäkkäämpiä ja arvoiltaan konservatiivisempia. Kummallakin hyvät puolensa, mutta tuntuu että äitini oli kiinnostunut minusta enemmän yksilönä. Siitä olen jo nyt edesmenneelle äidilleni kiitollinen.”
Lauluyhtye Ambituksen johtaja
Myöhemmin illalla näyttelyn avajaisissa esiintyy vielä katolista kirkkomusiikkia, ja hindulaisia sanskritin-kielisiä mantroja esittävä Lauluyhtye Ambitus, jota Anu johtaa. Siinä laulaa 5-9 henkilöä, osa musiikin ammattilaisia, ja osa pitkäaikaisia harrastajia.
”Tapasin uudelleen ystäväni, joka on asunut 20 vuotta Intiassa äiti Amman yhteisössä. Muun muassa hän pyysi minua vetäjäksi kuoroon, jonka pohjalta Ambitus syntyi reilu vuosi sitten.”
Lauluyhtye esittää tällä hetkellä lähinnä kristillistä 1500–1600-luvun vanhaa kirkkomusiikkia, ja Marko Näätäsen säveltämää mantramusiikkia. Ohjelmistossa on myös Anun säveltämä neliääninen teos Missa Bella Stellarum. Se on kristillinen messu, jossa on perinteinen latinankielinen kuusiosainen messuteksti.
Tulevaisuudessa kuoro saattaa esittää myös Koraanin suuriin sävellettyä materiaalia, jota suunnittelee kuoron jäsen Markus Mäkelä. Lauluyhtyeessä toimii demokratia. Esitettävä ohjelmisto päätetään yhdessä ja kaikki jäsenet saavat ideoida sitä.
”Välillä on haasteellista sovittaa yhteen eri töitä, ja aikatauluja. Rahaa tulee ripauksittain. Osa erilaista esiintymisistä, mutta myös mallin töistä. Tämä on silti se, mitä eniten elämältä haluan”, Anu kuvailee.
Kirjoittaja osallistui Nuoren Voiman Liiton järjestämälle kulttuurilehtien avustajakurssille.
Nuoren Voiman liiton kulttuurijournalismin intensiivikurssi järjestettiin syksyllä 2015. Kurssilaisten tekstejä julkaistaan Nuori Voima -lehden verkkosivuilla Apinalaatikko-kategoriassa. Kurssin ohjaajina toimivat Maaria Ylikangas ja Aleksis Salusjärvi. Kurssin järjestämistä on tukenut opintokeskus Visio.
Löysin ystävän taidejoulukorttikurssilta
Olen kirjoittanut yli 30 vuotta runoja ja lehtijuttuja. Välillä jopa pikkukolumneja ja aforismeja, ja nyt olen kokeillut novellinkin tekoa.
Päätin yhtenä vuonna tehdä jotain aivan muuta. Näin Hyvinkään Opiston esittelylehtisessä taidejoulukorttikurssin. Silpaisin sinne. En ole mikään piirtäjä luonteeltani enkä kädentaitaja. Pian kuitenkin olin jo hyvässä vauhdissa tekemässä sukulaisilleni ja tutuilleni taidejoulukortteja seuraavaksi jouluksi. Opimme jotain pahvipakotuksesta ja monotypiasta. Kurssi kesti kaksi päivää. Toisena päivänä innostuin tekemään kurssista jutun lehteen. Kirjoitin tuolloin Kaupunkilehti Varttiin, joka nyttemin on jo tällä Hyvinkään seudulla lopetettu.
Muistoksi minulle jäi viisi enemmän tai vähemmän ihanaa Omaa Tekemää joulukorttia. Paras asia, jonka kurssilta sain, oli uusi ystävä, jonka kanssa aloimme kurssin jälkeen jutella bussissa. Hän on ammatiltaan opettaja ja kulkee päivittäin usein samoihin aikoihin kotiin kuin minäkin. Meillä on aina bussissa mukava juttutuokio, joka jää kesken, kun on noustava pois. Joskus ajan asuinalueemme ympäri ja käyn lähikaupassa kotimatkalla, että saamme puhua pitempään. Vähän aikaa sitten vaihdoimme jo yhteystietojakin.
Uusi ystäväni on saavuttanut yhden ison tavoitteen vuosi sitten: väitöskirjan. Onnittelin häntä lämpimästi. Meillä on molemmilla kirjoittaminen intohimona. Kaikkein hauskinta oli, että hän ei muistanut missä olimme tavanneet vaan oli sijoittanut minut ajatuksissaan jonnekin Tampereen yliopistoon opiskeluajoilleen. Näytin hänelle tekemiäni taidejoulukortteja ja hän alkoi nauraa. Välillämme on kannustava ja hyvä henki, vaikka poikkeamme ulkonäöllisesti ja varmaan myös arvomaailmaltamme. Mikäpä olisi ystävyyttä arvokkaampaa.
Kirjan vuoden 2015 kunniaksi tehty mielikirjatekstini.
Kouvolan Sanomat, ja Etelä Saimaa 7.12.2015. Kymen Sanomat 22.12.2015
Thank you Paltta & muut.
Joulun välipäivien konsertti Johanneksen kirkossa.
Emme olisi lähteneet Hyvinkäältä asti konserttiin, jos ei Samuli Edelmann olisi
konsertissaan Hyvinkään kirkossa toivottanut kaikkia tervetulleeksi Viattomien lasten päivän- konserttiin. Konsertissa laulettiin sekä tuttuja että tuntemattomia tasokkaita biisejä unohtamatta, että kyseessä on kuitenkin kirkko. Mukavaa, että kirkossakin voi nykyään nauraa, iloita jopa tanssia? Esiintyjinä sekä tunnettuja mutta myös uransa alussa olevia tekijöitä. Yllättävää. Laulajien ja muusikoiden taso oli lähes kiitettävä. Ja kirkossa näki kohtalaisen hyvin esiintyjät, kun maksavien katsojien eteen seisomaan tulleet saatiin siirrettyä paikoilleen. Ei tietty joka penkistä nähnyt esteettä lavalle. Henkilökohtaisiksi suosikeiksini nousivat Mirka Paajanen, Emma Johansson, ja Janna. (Huomaamatta eivät jääneet myöskään taitavat romaanimuusikot.) On hienoa, että naiset tekevät paljon biisejä nykyään ja saavat mahdollisuuden päästä esiin. Samoin on tärkeää tulla esille myös valovoimaisena laulajana kuten edm.Emma J. Vuodessa on nähtävä tietty määrä julkkiksia (jotta saa oman utelaisuutensa tyydytettyä), ja saatava ihania kokemuksia jo valmiimmasta "paketista" kuten Janna on. Sen avulla jaksaa ensi vuoden ihailla mielettömiä kykyjä ja heidän eläytymistään asioihin. Mutta tehdä myös itse haluamiaan asioita. P.s Yläkerrassa urkuja soitteleva 80-luvulla tunnetuksi tullut muusikko olisi voinut hyvin säestää säveltämänsä balladin elokuvasta Klaani myös jonkun laulamana. Kun paikalla oli muutoinkin tuttuja kasvoja 80-luvulta.
Sain myös houkuteltua perheemme juniorin mukaan, koska paikassa esiintyi myös Cheek eli keekki. Jotain yhteistä Joulun välipäiviksi. Tapahtumapaikka: Johanneksen kirkko Kaupunki: Helsinki Tilaisuuden päivämäärä 30.12.2015 Viattomien lasten päivän konsertti Osta liput Viattomien lasten päivän konsertti tilaisuuksiin helposti ja nopeasti Lippupalvelun verkkokaupasta. LIPPUPALVELU.FI
Paltan joulukalenteri luukku 16.12.2015
P.s Onhan katolla vielä tilaa?
20.11.2015
Päivi Lappalainen: Hellin hymy
Novelli julkaistu Elias 2/2015
Petrus katseli punertavatukkaista naista kun tämä käveli takamus heiluen sinisen salin vasempaan ylänurkkaan. Sali oli jo himmennetty. Kylän silmäätekevät ja rahvas olivat tulleet ensiiltaan.
Petrus odotti viinipunaisten verhojen takana näytelmän alkua ja sääti äänilaitteistoa. Valonheitin kiersi salia ja osui muutaman kerran myös ylhäällä istuvan heleästi hymyilevän naisen kasvoille. Häntä alkoi vaivata, missä hän oli tähän törmännyt. Yhtäkkiä Petruksen mieleen häilähtivät hänen äitinsä kasvot, jotka muistuttivat hyvin paljon tuon kaunottaren kasvon piirteitä. "Hedda", hän kuiskasi ääneen. Ja hänen mieleensä tulvi monta ihanaa muistoa jo poisnukkuneesta äidistä. Päällimmäisenä äidin luonteen jalous, mutta myös kovana liikenaisena tunnetun äidin hänelle perintönä jättämä liikeyritys, jota hän sivutoimenaan hoiti. Petrus nimesi naisen äitinsä mukaan Heddaksi. Äidin piirteet olivat myös täyteläiset: korkeat helottavat poskipäät ovaalinmuotoisilla kasvoilla. Lähes olemattomat ruskealla kulmakynällä korostetut kulmat, ja sähkönsinisellä maalatut luomet. Jälleen hän ihali tämän suuria silmiä ja valoisaa katsetta. Kunnes valo kiersi täysin toiselle puolelle salia ja kaikki muu oli säkkipimeää.
Tuli hiljaista. Verhot avautuivat. Karismaattinen Jan Anders Jonlöp aloitti tunnin kestävän monologinsa. Se kertoi yksinäisestä vuoden kestäneestä erämaaretkestä Norjan vuonoilla, ja Ruotsissa. Harmaatukkaisella suomalaisella Lapin erakolla Jan Andersilla oli mukanaan kattiloita, rinkka, laavu, piirtoheitin, ja videotykki, joilla hän konkretisoi tehtyä matkaa. Lyyrisen puheesityksensä lomassa hän pystytti laavun ja raahasi tekonuotion palamaan laavun edustalle. Suomen pystykorva Noppe pääsi myös kertomaan tunteistaan, vaikka haisteli lähinnä nurkkia ja etsiskeli pissapaikkaa, ja nuoleskeli lattioita kuin nälkään nääntynyt pitkän narunsa päässä. Välillä se haukahteli yleisölle, isännälleen ja haisteli varoen tekonuotiota, jonka hehku haihtui lähes sammuvasta hiilloksesta täyteen loimuun. Välillä Noppe alkoi vinkua, kun videotykiltä kuului tunturiporojen kavioiden kalistelua. Nopen isäntä ojenteli käsiään käynnistäessään videotykkiä, jolla näytti unohtumattomia hetkiä ja näkymiä Norjan vuonoilla, ja eläytyi tarinaansa.
Petrus näki jälleen vain vasemman katsomon siiven, jossa "Hedda" elehti kuin moderni tanssija ja nauraa pyrskähteli vieruskaverinsa kanssa. Petrus ei nähnyt oliko kyseessä mies vai nainen, jonka kanssa "Hedda" keskusteli. Hän vakavoitui. "Ahaa.. se on varmaankin hänen isänsä", Petrus arvaili puoliääneen.
Jan Anders mulkoili vihaisena ja yskähteli avustajaansa päin. Petrukselle tuli kiire vaihtaa valaistus. Hän etsi kuumeisesti cd:tä, johon oli tallennettu Lapin lintu piekanan nauuntaa. Onneksi hän löysi nopeasti tilalle lapinpöllön huhuilua, ja jopa Lapin etelärajoilla asustavan mustarastaan huilusooloa sisältävän äänitteen. Ne tehostivat valkokankaalle heijastettujen kuvien vaikutusta.
Nyt hän ei nähnytkään enää ylös. Hänelle tuli hätä. Minne nainen oli kadonnut? Menikö hän puuteroimaan nenäänsä? Petrus oli yleisöltä piilossa niin kauan kunnes esitelmä loppui. Hedda keinutteli jälleen paikalleen. Hän hymyili kuin kuningatar. Valomies tehosti ääniefektejä. Hän yritti nähdä myös naisen laukun ja valoissa välähtelevät korvarenkaat. Missähän sormessa nuo valkokultaiset sormukset kiilsivät? Oliko naisella perhettä vai oliko hän leski, kun ei puolisoa ollut mukana. Vai kuka tuo mies oli.
Esitys oli jo loppumetreillä. Petrus oli päättänyt päästä sanomaan muutaman sanan hymyllään hänen maailmansa hurmanneelle naiselle. Mutta esitys kesti vielä. Ehkä hän saisi tämän osoitteen tai puhelinnumeron. Naisessa täytyi olla jotain taivaallisen lahjakasta. Nyt nainen otti jotain hopeanvärisestä käsilaukustaan ja ojensi sen vierustoverilleen.
Petrus oli nähnyt pari yötä sitten unen, jossa hänelle kannettiin samettisella tyynyllä kohotettuna jotain pientä askia tai oliko se kenties jokin pieni mäki, jonka päällä seistä törrötti talo? Sitä hän ei tarkasti muistanut. Petrus tepasteli hermostuneesti paikoillaan. Liittyikö tuo uni jotenkin tähän iltaan?
Nyt, viimeinkin loppulauseet ja viimeiset valonvälähdykset. Jan Anders esitteli valo ja äänimiehen yleisölle. "Petrus Lambert valo ja äänivastaava!" Yleisö taputti raivoisasti. Kymmeniä ruusuja sateli näyttämön lattialle. Molemmat miehet kumarsivat kaulakkain ja poimivat samalla muutaman ruusun. Noppe haisteli, hyppi ja haukkui isäntäänsä vasten.
Oliko nainen jo lähtenyt. Petrus yritti kurkkia. Vai oliko kyykistynyt vain suoristamaan polvisukkiaan? Missä hän mahtoi asua? Petrus alkoi jälleen hermostua ja laitella tavaroitaan kasaan.
Esirippu laski ja ihmiset alkoivat jonottaa ulospääsyä. Takahuoneeseen vievällä ovella seisoskeli paikan vahtimestari odottavan näköisenä. Täällä on muuan Jonas Puttonen, jolla on teille asiaa. Petrus arveli, että joku on kiinnostunut hänen myynnissä olevasta työhuoneestaan.
Oletteko Petrus Lambert? Hän nyökkäsi nopeasti, kätteli Jonasnimistä herraa, ja kysäisi mistä on kyse. Työnantajani on myymässä hotelliaan, joka sijaitsee kaupungin laidalla kolmannella kukkulalla. Ottanette pikaisesti yhteyttä. Kiitos, mielelläni. Nuhjuisen näköinen vanhempi suoriin vaaleisiin housuihin ja pitkään popliinitakkiin pukeutunut risupartainen mies poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Petrus työnsi nopeasti hänen antamansa käyntikortin rintataskuunsa. Saatuaan kaikki tavaransa kokoon hän alkoi tutkia käyntikorttia. Hän tunnisti naisen kasvot ja lähes jähmettyi paikoilleen. "Se on hän!" Petrus hihkaisi innokkaasti. Hänen nimensä oli Hellin Kumpulatar. Petrus alkoi hyräillä ja hyppeli samalla kun käveli autolleen. Matkallaan kotiin hän suunnitteli jo innokaasti puhelua, ja käyntiä hotelliin, jossa tapaisi äitinsä näköisen naisen, Hellin. Nimikin tuntui kotoiselta, oikein Hellin.
Olikohan nainen naimisissa vielä. Petrus muisteli lukeneensa jostain juorulehdestä, että kolmannen kukkulan omistajan aviomies olisi muuttanut Pariisiin jonnekin Seinen lähistölle. Ensin vain lomailumielessä kunnes paljastui, että hän oli vienyt mukanaan uuteen yhteiseen asuntoon myös uuden rakkautensa. Hotellin omistajatar oli jäänyt traagisesti yksin. Mutta oliko hän enää yksin? Petrus ei ollut koskaan vieraillut hotellissa, mutta tiesi sen olevan rakennettu jo viime vuosisadan alkupuoliskolla. Sen pääväri oli hailakka vaaleanpunainen. Ikkunan listat olivat kuultavanvalkoiset. Olikohan hotellia remontoitu? Hän muisti hotellin päärakennuksen palaneen kerran lähes kokonaan, mutta omistaja oli remontoinut sen uudelleen käyttökelpoiseksi. Minkähän takia nainen halusi myydä hotellin? Täytyisi selvittää. Yhtäkkiä Petruksen päähän ilmestyi jälleen se hänen näkemänsä uni, ja tyyny, jonka päällä loikoi jokin tunnistamaton esine. Hän oli varma, että se oli tämä talo. Ainakin väri oli sama hailakan vaaleanpunainen. Petrus ajeli kotipihaan kiertäen pitkän kierroksen Kolmannen kukkulan kautta ja tutkien rakennusta: sen rosoista maalipintaa ja korkeaa kivijalustaa. Ikkunoista näkyivät kirkkaana loistavat kristallilamput hänen ajaessaan ohi iloisena kuin odottaisi suurtakin onnea. Se vain tulisi tahtoi hän tai ei.
Rahaakin hän välittäjänä saisi ehkä ruhtinaallisesti, tai jos nainen haluaisikin hänet vaikka liikekumppaniksi, kunhan saadaan paikka sisältäkin kuntoon. Aletaan sitten pitää vaikka hotellia yhdessä.
Päivi Lappalainen
Lokakuu2015
Lappeenrannan maakuntakirjasto tekee yhteistyötä Kirjoittajayhdistys Paltan kanssa.
Tällä kertaa järjesti näyttelyn palttalaisten mielikirjoista. Heidän tehtäväkseen jäi pienten kirjaesittelyjen tekeminen.
Näyttely avautui Lappeenrannan pääkirjaston lainaushallissa Mielikirja-päivänä 10.10.2015.
Se koottiin kirjaston omista kirjoista ja kirjat olivat lainattavissa myös näyttelyn ajan.
Näyttely oli kiertävä.
Minun kirjoittamani esittely yhdestä mielikirjastani.
Tuuliajolla, Juho Juntunen
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi; ensimmäinen painos julkaistu vuonna 1981
"Vapaus 1980- luvun alussa oli sitä, että nostimme peukalot perjantaisin pystyyn kello 16.30 valoisassa Lahden Holman risteyksessä ja katsoimme minne tie vie."
Siitä alkoi nuoruuteni seikkailurikkain aika liftaten ja toisinaan bussilla kulkien. Tuli kierrettyä suosituimmat ja syrjäisimmät keikka- ja festivaalipaikat Lohjan Tanhuhovista Pihtiputaalle, ja Oulun Kuusrockista Kiteen Casinon kautta Kuusamon Rukarockiin. Unohtamatta varsinaisia Tuuliajolla kiertueen konserttipaikkoja kuten Joensuu, Punkaharju, ja Heinävesi vain muutamia mainitakseni. Tuuliajolla-kirja on reportaasi suomalaisesta rockista ja Tuuliajolla kiertueesta. Juice leskinen Slam, Eppu Normaali, ja Hassisen Kone tekivät kesällä 1981 Saimaalla kiertueen, josta syntyi levy, ja elokuva Saimaa-ilmiö. Ja tämä teos Tuuliajolla.
Edm bändit tekivät nuoruudestamme ikimuistettavan musiikillaan. Tapahtumat syyn lähteä näkemään ja kokemaan. Musiikillisesti minua viehättivät juuri nuo yhtyeet mutta myös esim. Yari & Se-yhtye, ja Paul Oxley`s unit.
Kun Myrkytyksen oireet, Levottomat jalat, tai Delirium tremens tärisi täysillä lavalla tiesimme, että viikonloppu ja hetkellinen vapaus kaikista säännöistä ja olevasta oli alkanut. Tämä kirja on oivallinen ja humoristinen kuvaus ajasta, joka on yhä muistoissamme. Tärkeää myös se, että vaikka koin Juicen & Grandslamin yhdeksi auktoriteetikseni, eivät hekään olleet täydellisiä vaan röhmysivät joskus samoin kuin me fanitkin. Ilo oli tutustua myös kirjassa seikkailevaan Juicen parhaaseen kaveriin, näyttelijä Appo Hurulaan vuonna 1990 Lahden City-lehden synttäribileissä. Elämä on ollut myös juhlaa! Juho "Juntuma" on tehnyt ihanan kirjan.
Suosittelen. Näin jälkikäteen, skål!
Päivi Lappalainen
Lausuttu Espoon kirjailijoiden Valon ja Tomun Tanssi-illassa.
Mitä on videoruno? Päivi Lappalaisen raportti videorunopajasta: Kävely puistossa
"Astun yhtenä kesälomapäivänä Helsingissä Intercityyn ja matkustan Tampereen Sampolan kirjastoon kuulemaan ja oppimaan jotain videorunoudesta. Videorunous on yksi runouden lajeista. Tällä haavaa laji kukoistaa jo monen maan kamaralla. Viime vuosikymmenellä se oli vain pienten joukkojen puuhailua, mutta nyt jo pienetkin alan festivaalit saavat arvioitavakseen satoja teoksia.
Annikin runofestivaalilla saimme tänä vuonna ihailla kymmentä alan huippua maailmanlaajuisessa videorunokatselmuksessa. Paikan päällä esiintyivät muun muassa venäläinen Natalia Fedorova, suomalainen J.P.Sipilä, ja videorunopäivämme ohjaaja belgialainen Marc Neys eli Swoon.
Ennen Annikin festivaalipäivää 5.6.2015 viisitoista uteliasta oppijaa eri maista täytti Sampolan kirjaston keltaisen alaluokan. Puhekielenä englanti. Jo alussa huomasin Swoonin nopean puhetempon, ja pyrin unohtamaan kuinka kehno olin koulussa englannin kuullun ymmärtämisessä. Kirjoitin muistiin englanniksi, jos en suomeksi ennättänyt. Jo alkuun hän lausahti: haluan antaa kuvalle elämän. - Puhe on musiikkia, hän kertoo. Videoruno on itsessään teos, joka on parhaimmillaan runo, jossa ääni, kuva, musiikki ja teksti muodostavat uuden tavan tuntea ja tulkita runoutta.
Katselemme muun muassa Adele Myersin & Ra Pagen, ja Matt Mullinsin esimerkkirunovideot. Harjoittelemme rivien tekoa ääneen. - Tärkeää ei välttämättä ole mitä puhuja sanoo. Musiikki, tempo, ja tunnelma kertovat enemmän. Älä tee ensimmäisestä videorunosta itsellesi vaikeaa, valistaa hän.
Hyvän videorunon jälkimaku on kuin olisit lukenut loistavan kirjan. - Tärkeää, että tunnet jotain. Jos runo puhuu puusta, älä kuvaa puuta! Katso pidemmälle Videorunoilija kirjoittaa vähän. -- Yksi briljantti sana on paljon enemmän kuin 50 keskinkertaista, muistaa Swoon. Videorunoilija ei heitä menemään kuva-aineistoaan vaan käyttää virheitään ja erehdyksiään materiaalinaan. - Älä lue runoa. Ole raikas. Ole runo! Älä pelkää mutta tee sitä, intoutuu Swoon.
Muistelen junassa lukemaani kirjailija Henning Mankellin elämäkertaa. Hän kannustaa ihmisiä etsimään omaa tietä, tyyliä, ja tapaa tehdä asioita. Samaa painotti Swoon. Videoruno antaa mahdollisuuden kertoa näkemyksiään monen elementin kautta. Kaikki elementit kuten ääni, sana ja kuva muuttavat toisiaan. Siinä sen vaikeus ja lumo.
Videorunopäivämme päämäärä oli valmistaa neljän ryhmissä omat videorunot. Ne näytettäisiin videorunokatselmuksessa välipaloina Annikin runofestivaalilla 6.6.2015. Suomalaisen videorunomestarin J.P. Sipilän mielestä runous on jo pitkään tapahtunut muualla kuin kirjoissa. Se on enemmän esitys, performanssi eli tietyn hetken kestävä tilanne.
Henning Mankellin mielestä ei ole hyvää tai huonoa taidetta. Keskustelu on tärkeää. Tulin samaan tulokseen, kun kyselimme ohikulkijoilta apua Tampereen Sorsapuistossa miten Swoonin kameralla videoidaan. Raaputan videorunomme ensimmäiset sanat: askeleesi eivät kuulu enää. Muut kuvaavat. Lähestymme neitsyen näköistä patsasta. Swoon lisää runoomme karmivaa musiikkia. Auringon punainen lempeys. Ääniä, joita en havaitse. Nimeksi videorunollemme muotoutuu: Kävely puistossa. Minusta ei tiedä kukaan mitään, vielä."
Päivi Lappalainen
Kuvateksti: - Keep it simple, toisteli videorunouden kansainvälinen sanansaattaja Swoon. Kuvateksti: - Videorunotyöpajan muut tuotokset olivat Stop.02, Soy, ja En minä sitä tarinaa halunnut kertoa. Ne löytyvät Googlesta Vimeolta.
Raportti julkaistu sekä Eurooppalaisen Kulttuuriyhdistyksen nettisivuilla, ja - Facebooksivulla että Marc Neysin eli Swoonin Facebook-sivulla.
Kaksi kärpästä, ja kirjanjulkaisutilaisuus eli viihtyisä viikonloppu 16.5.2015
Suunnittelen lähtöä Lappeenrantaan. Tällä matkalla hoidan jopa "kolme kärpästä samalla iskulla": äidin, kummitytön, ja kirjan julkkarit omalta osaltani. Hilpaisen suoraan töistä perjantai- iltapäivällä Helsingissä junaan, jossa pääsen Riihimäkeen ja sitä kautta vaihtaen Lahteen äitini luo. Hän saa viimein äitienpäiväkukkasensa ja istun muutaman tunnin hänen luonaan. Yli 90-vuotias äitini syö palvelutalosta tilaamaansa lohta, yrttikermaperunoita, ja juureksia. Ja taivastelee, että näemmeköhän me ennen ensi joulua. Lupaan tulla kesälläkin käymään. Kassissani kutkuttaa pieni lahja kummitytölle, Lauralle. Olen auttamattomasti myöhässä hänen tammikuisista syntymäpäivistään, mutta nyt korjaan tilanteen. Pian istun siskoni Pirjon olohuoneessa. Kummityttöni Laura on siskoni nuorin tytär. Tuijotan Luojan kiitos-ohjelmaa. Reino Nordinhan on aivan valloittava.
Pääsen saunaan, ah! Sisareni laittaa jo minulle petiä heidän vierashuoneeseensa. Sovimme, että he kyyditsevät minut aamulla Lahden matkakeskukseen. Hyvinnukutun yön jälkeen keitän siskoni perheelle ja itselleni tukevat aamukahvit ja nautin sen vierashuoneen parvekkeella kuunnellen suloista linnunlaulua nauttien auringosta. Syön tonnikalaa, kolme tomaattia, ja yhden voisilmäpullan. Ei sitä voinut olla maistamatta. Makunystyrät suorastaan huutavat ihania hiilareita, voita ja sokeria pullan päällä. Eilinen muutama siideri on herättänyt ruokahaluni henkiin. Annan itselleni anteeksi pussit silmieni alla, ja muunkin aamupöhötyksen.
Istun intercityyn ja räknäilen rahavarojani. Junalippu Hyvinkäältä Lappeenrantaan maksaa jo 42 euroa tähän aikaan viikonloppua. Takaisin matka on edullisempi, koska kierrän yli 4 tuntia Haminan, Loviisan, ja Porvoon kautta Kamppiin. Ja matkaan sieltä kausilipullani kotiin. Säästän noin 20 euroa, ja samalla
näen ensi kertaa elämässäni Haminan, ja Loviisan aseman. Porvookin näyttää viiihtyisältä. Sen torilla juhlitaan. Erehdyn vilkuttamaan jollekin ulkona seisovalle punapäiselle naiselle, joka vilkuttaa minua päin. Hän vilkuttikin minun takana matkustaville pikkutytöille, jotka tulevat ilmeisesti mummon luokse kylään. Olipa tutunnäköinen tuntematon, heh!
Ennen paluumatkaa Paltta yhdistys(jossa olen itsekin jäsenenä) julkaisee vuoden 2015 kunniaksi kirja kuljettaa-antologian, johon minäkin olen kirjoittanut Punapizzan tarinan. Kierrätin tarinaa jopa kolmella eri arvioijalla. Petri Hannula analysoi tekstin olevan absurdeja aineksia sisältävä tarina. Kirjailija Hannu Simpuran mielestä se oli absurdi kertomus, ja kirjailija Harri Istvan Mäki nimesi kirjoitukseni pakinanovelliksi. Itsekin olin melko innostunut tarinasta. Hauska ja älytön halusin olla, mutta koskaan ei voi ihan tarkkaan tietää mikä ihmisiä naurattaa. Paltan julkaisemassa kirjassa on paljon lahjakkaiden ihmisten tekstejä. Kannattaa siis lukea, tilata kirjastoon, tai ostaa vaikka e-kirjana, kunhan se internettiin ehtii.
Paltan väki on aktiivista, ja myös siellä olen tuntenut olevani omieni joukossa. Toivonkin, että ankeista taloudellisista ajoista huolimatta Paltan keskuudessa tuntemani yhteistyö ja -ymmärrys säilyy edelleen vahvana eikä kaikenlainen itsekkyys ja omahyväisyys pääse pistämään ynseää piikkiään yhdistyksen pyllyyn.
Halusin juhlistaa tilaisuutta lausumalla kolme ns. idoli-runoani. Ensimmäinen on kirjoitettu Kurt Wallanderille, toisen kohde on osin Henning Mankellin kirja: Haudattu, joka kulki pitkään laukussani ennen kuin ehdin sen lukea. Kolmas runo on vanhoille idoleilleni. Se on julkaistu myös pienen muistokirjoitukseni liitteenä tutkija Janne Poikolaisen Suomen Jazz & Pop Arkiston kanssa tehtyyn Fanimuistot talteen-keruukampanjaan osallistuessani. Olenhan 70-ja 80-luvun nuori. Runo tulee myös seuraavaan kirjaani.
Kirja kuljettaa-antologian julkistamistilaisuudessa lausui tekstejään lisäkseni ainakin Risto Talka, Anna-Liisa Remes, ja Janne Kauppi. Yksi Paltan pitkäaikaisista jäsenistä valmisti runonsa paikan päällä ja lausui myös sen. Jäsenet olivat leiponeet monenlaista suolapalaa, kakkua, kahvia, ja mehuakin löytyi. Herkullista!
Uusi puheenjohtaja Kari Välimäki osallistui myös antologiaan tekstillään samoin entinen pj. Ritva Kattelus, jonka tapaan nyt ensimmäistä kertaa. Kirjassa yhteensä 28 kirjoittajaa. Iso määrä. Luen tänään. Kiitos kaikille jälleen kerran! Ostin jo muutaman ja tilasin lisää. Sukulaiset tietävät, mitä on ensi joulun lahjakasseissa. Saa minulta myös ostaa tätä.
Lauantai-iltana olen kotona jo 21.30, ja ehdin kuunnella tulevia euroviisuja. Ruotsi ja Australia kohoavat suosikeikseni. Pidän myös Latviasta, vaikka siinä olisikin viime vuosien kopiointimakua. Siitä löytyy myös jotain uutta ja outoa. Jaksan pitää silmiäni auki vielä Vareksenkin aikana kunnes tipahdan ja kömmin sänkyyn. Sunnuntai valkenee vaimeana, ja saan kyydin mieheltäni uimalaan. Ihanaa, Hyvinkään ulkouimala on auki.
Kuva: Kirja kuljettaa -antologian kirjoittajia yhteispotretissa, kuvaaja Jukka Hirvonen. Alhaalta vasemmalta: Anu Partanen, Ritva Kattelus, Anja Hytti-Oikkonen, Päivi Lappalainen, Laila Seppä, Pilvi Valtonen, Risto Talka, Aimo Kapiainen, Janne Kauppi, Kirsi Komulainen, Riitta Takkunen, Anna-Liisa Remes, Riitta Voutilainen, Kari Välimäki ja Tarja Okkonen.
Päivi Lappalainen
TAMPEREEN TAIDESUUNNISTUS 2015 PÄLKÄNEEN KELTAISESSA TALOSSA.
Olin lausumassa Pälkäneellä Eurooppalaisen Kulttuuriyhdistyksen taidenäyttelyssä runoja kahtena päivänä 18-19.4.2015. Lausuin omien tuotosteni lisäksi runoja Anne Ahoselta, Moona Metsoilalta, ja Markku Lehdolta. Yleisö viihtyi ja antoi hyvää palautetta. Keltaisen talon emännän Helin kanssa nautimme illalla muun muassa lähipalvaamon korkealuokkaista höyrymakkaraa Dijon-sinapin kera ja kuuntelimme hiljaisuutta. Paikassa oli luomuvoittoiset, tuoreet, ja riittoisat aamupalat.
Tapasin myös emännän lemmikit prinsessa VIckanin, ja Kinuski-koiran. Sen lahjatavarakaupassa oli monenlaista ostettavaa. Hankin itselleni muun muassa erittäin hyvää balsamicoa salaatin seuralaiseksi. Suosittelen paikkaa muillekin! Talon ihana rauha tarttui vieraaseen.
Kiitos Eurooppalainen Kulttuuriyhdistys ry, ja Keltainen Talo.
Lauantaiaamuna 25.4.2015 istuin jo junassa. Tuntui hyvältä, vaikka edellisen viikonlopun lausuin ekyläisten runoja Pälkäneen Keltaisessa talossa osallistuen siten Tampereen taidesuunnistukseen. Täysi viikko ruokapalveluvastaavan työtä myös takana. Ja edellisenä iltana listimme naisystävän kanssa miessukukunnan. Aina löytyy syitä. Kävimme läpi avioerot, miesystävät, tytärten elämät, läheisten kuolemat, ja muut. Rakentavaa? Ainakin helpottavaa. Vanhan elämän lisäksi suunnitella uutta.
Mutta nyt siis Helsinkiin Annantaloon Annankadulle. Jossain Kampissa se sijaitsi. Valmistauduin suunnistamaan. Yllättäen nousin Kampin kauppakeskuksen edestä portaat jonkun pihalla esiintyvän tyttöbändin säestystä kuunnellen. "Hankoon, Helsinkiä pakoon soudan Hankoon..." . yhtye lauloi ja ihmettelinkin, miten se kuulosti niin tutulta. Mietin, onko Kasmirin tyylilaji nyt sitten muillakin muotia. Mutta sehän oli Kasmirin biisi.
Edessäni seisovan rakennuksen seinässä luki Annankatu 36. Siis vasemmalle ja sieltä löytyi Annantalo. Kerrankin iisiä. Takapuolelta sisälle.
Tutustuin heti tamperelaiseen sanataideohjaajaan, kun istuin hänen eteensä auditoriossa. Kertoi pitävänsä blogia ja oli koettanut saada runokirjalleen kustantajaa vielä siinä onnistumatta. Suosittelin hänelle e-kirjavalmennusta netissä, ja vaikka ihan omakustannetta, jos synnytys on ajolähtö.
Pian joensuulainen sanataideopetuksen seuran puheenjohtaja Riikka Linjama avasi seminaarin, ja esitteli Tarinoiden Maailman kirjailijavieraan Paula Norosen yleisölle.
Paula Noronen (s. 1974) on suomalainen radiojuontaja, televisioesiintyjä, käsikirjoittaja ja kirjailija. Noronen tuli tunnetuksi lukuisista Radiomafiassa esiintyneistä hahmoistaan. Näitä olivat muun muassa Mirva, Tarja Kulho ja Sirkka-Liisa. Hänet tiedetään myös Supermarsu-lastenkirjasarjastaan ja Helsingin Sanomien kolumneistaan.
Paula Noronen vastaili jouhevasti Riikka Linjaman kysymyksiin ja kertoi kirjoittavansa usein sellaisista asioista, mitkä vaivasivat ja ärsyttivät häntä kuten suomalaisten älytön itsekritiikki. - Ajatus siitä, että en tee sitä enää koskaan uudelleen, jos nyt epäonnistun sai minut kirjoittamaan uusimman Supermarsu ja Jääräpää Janne-kirjani, hän totesi. Minulle tuli mieleen kaikki nuorena kirjoittamani rakkauskirjeet mahdollisille poikaystävilleni.
Noronen kertoi olleensa kirjoittava lapsi jo ala-asteella, jossa häntä myös kannustettiin. Lukiossa hänelle tuli paha itsetunnon romahdus kielioppivirheistä johtuen. Samasta syystä hänen numeronsa laskivat. Hän kehottaa kaikkia luottamaan omaan mielikuvitukseensa.
- Älkää antako kenenkään tyrmätä mielikuvitustanne!, muistutti Noronen. Koska hyvä tarina on tärkeä asia. - Eri sanataidekerhoissa saa vapaasti luoda ja kirjoittaa. Kumia käytetään vasta lopussa, jos silloinkaan.
Hänelle pilkun paikka lauseessa on epäselvä.
- Se ei saa olla este kirjoittamiselle, painottaa Noronen.
Hänen puolisonsa auttaa häntä nykyään tekstin pilkuttamisessa.
- Kustantajan kanssa muokataan tekstiä ehkä noin 10 kertaa, hän paljastaa.
Entä kenelle Noronen kirjoittaa. Hän ei ajattele sitä, koska ei voi tarkalleen tietää mitä eri-ikäiset tai vaikkapa kuviteltu kohderyhmä ajattelee. - Saatan kyllä miettiä, mitä kummityttö sanoisi. Ajattelen, että tässä kirjassa naurattavat nämä jutut ja jossain muussa muut. Kannattaa testata juttuja koelukijoilla. Tarina ei ole välttämättä huono vaan ehkä keskeneräinen tai kenties vielä sekava, neuvoo hän.
Noronen kehottaa myös salakuuntelemaan ihmisiä hienotunteisesti. Silloin saattaa kuulla uskomattomia stooreja.
Hän käy paljon maakunnissa esittelemässä kirjojaan, ja kirjailijan työtään. Hän tekee myös lasten ja aikuisten kanssa sekä suullisia että kirjallisia harjoituksia viimeksi muun muassa Siilinjärvellä.
Lukemista Noronen kannattaa myös: - kun lukee ei ole koskaan yksin. Lukemalla tulee aina saamaan uusia tapoja katsoa laajemmin kuin muut.
Vielä yksi hyvä vinkki: - tartu sellaiseen kirjaan, jota inhoat. Jos se on huono, jätä se. Jos ei, lue. On uusi kokemus. Se on vähän kuin uusissa ruokalajeissa, että maista 10 kertaa uutta makua, alat jo pitää siitä.
Tai olisiko kyseessä myös se muodissa oleva EPÄMUKAVUUSALUE, jolle on nyt mentävä.
Tunti Norosen seurassa kului nopeasti, kunnes hänen oli kiiruhdettava hakemaan perheen 4-vuotiasta Kampista. Päivä jatkui Vuoden sanataideteko –palkinnon myöntämisellä Tarinoiden puistolle, joka oli Pro Lastenkirjallisuus ry:n näyttely- ja tapahtumakokonaisuus Virka-galleriassa viime syksynä.
Sitten hipsimme syömään kahvilaan kreetalaista linssikeittoa. Ah, maukasta! Pöytäseuranani oli kokkitaustainen pian lähihoitajaksi valmistuva helsinkiläinen nainen. Puhuttavaa löytyi, ja pian huomasin myös hänen sanallisen valmiutensa filosofi, muusikko Petter Korkmanin biisintekopajassa. Siellä teimme yhdessä kahdeksan hengen ryhmässä seuraavan kappaleen.
Vuoden sanataideteko –palkinto 2015 myönnettiin Tarinoiden puistolle, joka oli Pro Lastenkirjallisuus ry:n näyttely- ja tapahtumakokonaisuus Virka-galleriassa viime syksynä.
Päivi Lappalainen
25.4.2015
MUSIIKIN LUMOA, KOKEMISEN ILOA
Viime vuonna päätin pitää taukoa ylisuorittamisesta. Tavoittelen vain yhtä kirjallista päämäärää kerrallaan kuten yhden käsikirjoituksen valmistaminen. Jätän ns. turhat tekemiset sikseen. Tiesinhän minä, etteivät turhia olleet esimerkiksi lehtijuttujen teko, aforismit, ja kaikenlainen muukin kirjallinen touhu. Vaan nautin niistäkin. Mutta päivätyön ja yhden päämäärän lisäksi halusin kokea, nähdä, ja kuulla --- kaikenlaista kulttuuria: konsertteja, workshoppeja ehkä kurssejakin.
Ilmottauduin tammikuussa pidettävään Kööriin eli Kuoroajoihin Lahteen. Lauloin kuorossa viimeksi musiikkiluokilla lukiossa. Toivoin myös näkeväni vanhoja luokkatovereitani, joita näytti kiinnostavan tapahtuma. Mietin, noinkohan minä taas jaksan lähteä entiseen kotikaupunkiini Lahteen koko viikonlopuksi. Kolmena päivänä ilmeisesti jotain kuorolaulua ja muuta? Lahden kaupungin tapahtumapäällikkö Inkeri Määttä innosti Facebookissa ihmisiä tulemaan. Näkyi siellä ohjaajana joku vanha tuttukin kuten Timo Taulo. Muita ohjaajia olivat muun muassa Laura Viippola, Konsta Reuter, Kimmo Puunenä, ja Juha Pulkki.
Pidin kiinni suunnitelmasta ja menin. Jo perjantai-iltana muodostimme viisi kuoroa. Minun kohdalleni osui Maailmoja syleilevä virkanaisten kuoro. Ryhmään mahtui monenlaista tanssin, teatterin, ja laulun osaajaa. Joten suunnittelu sujui ja meillä oli ohjelman runko alta aikayksikön valmis. Joskin kuoron nimi antoi jo viitettä suuntaan millaisen koreografian kappale Kalliolle kukkulalle synnyttäisi. Kalliolle kukkulalle oli se kappale, josta jokainen kuoro eri versionsa tekivät. (Se esitettiin sitten myös Club For Fivellekin.) Tuli se sitten ilmaistuksi leikkien, kuiskaten tai vain laulaen. Ihmettelin naisten liikunnallista keveyttä. Meitsiltä oli jääneet joogat ja zumbat väliin. Ihailin myös naisten suunnittelutaitoa. En siis ollut ainoa, joka omasi monilahjakkuutta. Kun esitimme ensi kerran perjantai-iltana tekelettämme ryhminä katselin äimänä liki 60-kymppisiä miehiä, jotka heittäytyivät uuteen rooliin innokkaasti. Tällaista en ollut ennen nähnyt.
Lauantaita odottivat kaikki. Paikalle porhalti noin 140 innokasta köörilaulajaa. Club For Fiven laulatettaviksi. Ja ääntä lähti. Tieto ja taito oli mielenkiintoista äänen avauksesta omaan esitykseen, ja Club For Fiven konserttiin asti. Saimme jopa tehdä säveliä ja sanoittaakin. Kun lauloimme välillä moniäänisesti, huomasin, etten enää löydäkään niin helposti sitä kuorossa ennen laulamaani toista ääntä. Ja kun Tuomas Ahola istui hetken vieressäni, uskalsin laulaa vain melodiaa. Niin paljon sitä väärin laulamista pelkää nyt. Vaikkei tilanne ollut kovin kohtalokas. Yhdessä tehtyyn kappaleeseen lopun duunasi vetoporukan "koloratuuri "Jouni Kannisto. Nautin myös suunnattomasti Maija Sariolan korvia hivelestä äänestä samoin kuin Tuukka Haapaniemen kumeasta bassosta, joka kaikui kokoajan hänen puhuessaankin. Useimmat kööriin osallistujat lauloivat jossain kuorossa vakituisesti. Susanna Hietala kehotti laulajia jammailemaan uutta laulua aina mielessä hiljaa. Sen sanoitusta ja säveltä. Tuohan oli hyvä idea. Mieleeni juolahti oma runonkirjoittamiseni nuorena. Noinhan minä olin tehnyt tosin hiukan eri tilanteessa. Kun mieleen tuli toimiva runon pätkä enkä juuri silloin pystynyt sitä tallentamaan, tankkasin sitä niin kauan mielessäni, että muistin sen ulkoa. Kotona laitoin paperille. Nykyään harjoittelen karaokekappaleita mielessäni. Tapa toimii. Uutta minulle oli kaikenlainen melodioiden ääneen tapailu, kokeilemalla rallattelu eli improvisointi. Tuolla tavalla myös syntyvät sävellykset. Eikä välttämättä tarvittu mitään soitintakaan apuna. Ne muutamat kappaleet, jotka olen itse ns. säveltänyt ovat tulleet suoraan päähäni. Sen jälkeen niitä on rukattu. Kun esimerkiksi työpaikallani monet koneet laulavat ja meteli on melkoinen, tekevät aivoni vastareaktion ja alkavat "säveltää omaa teostaan". Hassua! Ja jos se on tarpeeksi hyvä ja tarttuva melodia, muistan sen vielä kotona.
Lounastauolla pääsin Tuukka Haapaniemen juttusille, ja höpöttelin kaikesta sydämestäni. Hän oli ihanan avoin kaikesta laulamiseen liittyvästä ja sain toimivia neuvojakin. Olihan äänialani ollut joskus 4 oktaavia eikä nyt sinne päinkään. Lauantai-illan jatkot Ravintola Bryggassa ukulele-orkesterin ja yhteislaulun kera tarjosivat tilaisuuden tutustua Köörin muihinkin osanottajiin ja jakaa päivän kokemuksia. Nielin mielelläni myös Bryggan kaikki 4 jamaikalaista olutta, jotka varastossa olivat seurauksella, että sunnuntaina en enää jaksanut. Minulta jäi siis "virkanaisten" viimeinen versio kokematta. Ikävää.
Olin ollut 90-vuotiaalla äidilläni Lahdessa yötä ja häntäkin pitäisi hoitaa.
Suihkutin ja hieroin, tiesin, kotona odottivat pyykit.
Siis sinne! Ja kun pääsin kotiin ja aukaisin tietokoneeni, aloin kuunnella ostamaani CFF:n levyä Ihmiset, mietin:
tämä levy kannatti ostaa!
Harvoin olen satasella saanut sellaisen viikonlopun. Kiitos kaikille, vielä kerran!
Päivi Lappalainen
MINULLE SOPIVAT MUSAOHJELMIEN KESÄUUSINNAT
13.4.2015
Riikka Mahlamäki-Kaistinen kritisoi 13.4. 2015 Aamupostissa sitä, kuinka meillä on lähes kaikissa ohjelmissa yhdet ja samat esiintyjät. Ja kuinka meillä Suomessa on vain yksi kitaristi kerrallaan. Totta. En minäkään halua joka viihdeohjelmassa katsoa ääneen hymyilevää Niina Aaltosta, tai jokahuutokaupan varamiestä Janne Katajaa. Puhumattakaan Niina Aaltosen miehestä, joka on nyt jo häipynyt lähes kaikista ohjelmista. Liekö syy se, että syys-talven sarjat loppuivat, ja kesä lähestyy. Saamme töllöttää sarjoja 10 kertaa 10 kesäuusintoina.
Tosin Aku Hirviniemestä olen alkanut pitää, mitä enemmän häntä olen nähnyt eri ohjelmissa. Hänestä kun on paljastunut monipuolisuus taitelijana.
Minulle kesäuusinnat sopivat, jos kyseessä on musiikkiohjelmat. Rakastan hyviä sellaisia. Ja katson mielelläni ne uudelleenkin.
Myös mieheni monikymmenvuotisen kitaransoiton, ja ehkä myös musiikin opiskelun kautta olen oppinut hiukan tuntemaan ja tunnistamaan hyvät kitaristit, ja toivottavasti muutkin lahjakkaat soittajat. Ei tarvitse olla muusikko nauttiakseen Mikko Kososen sooloista, kun ei sitä tarvinnut olla Albert Järvisen eläessä, tai Juha Björnisen kulta-aikana.
Mikko Kososen soitossa kun vielä kuulee sitä nuoruuden intoa ja soittamisen iloa, vaikka kyseessä on jo keski-ikää kiireesti kapuava perheellinen mies. Kyse on tietysti myös ammattitaidosta. Toki muitakin huippusoittajia saisi käyttää. On vaikea kuvata sitä euforista tilaa, jonka saan kun alan tuijottaa esim.Tähdet tähdet- ohjelmaa. Silloin ei ole kyse tähteistä. Vaan ohjelman organisointi on onnistunut. Hyvä henki sinkoaa kotiyleisöön asti. Orkesterin soitto kuulostaa ilmavalta, ja sovitukset ovat onnistuneita. Ohjelmaa ei tietenkään voi sellaisenaan verrata esim. Idolsiin, tai Voice of Finlandiin, koska Tähdet tähdet-ohjelmassa laulaa suurimmaksi osaksi kokeneet esiintyjät ja laulajat.
Henkinen orgasmi on lievä sana kuvaamaan heidän tuottamaansa iloa. Ja iloa, jos jotain ainakin minä tarvitsen lohduksi vastoinkäymisille elämässä. Minähän se meillä kotona olen, joka vuodatan kyyneleet sen koskettavimman kappaleen aikana. Sekin on tervettä. Kuulemma. Ja itku on elimistöä puhdistava toimitus. Nyt se niiskutus siitä Vain elämää-ohjelmasta on siirtynyt meille. Hah!
Jonkinlaisena kriteerinä onnistuneelle suoritukselle pidän sitä, että voin aistia kaikki laulun tunteet television läpi olematta itse paikan päällä. Hyvä esimerkki on Conchita Wurst. Rakastuin hänen lauluunsa, kun Euroviisuissa kuulin hänen laulunsa läpi kaiken sen tuskan ja työn, minkä hän oli lauluunsa padonnut. Muutkin katsojat taisivat kuulla saman. Minusta on hauskaa olla hurmioitunut. Viiskymppistä ei kukaan pidä enää kovin vaarallisena. Heteronaisen on turvallista ihastua homomiehen (vai naisen?) esittämään musiikkiin jos muuhunkin. Olisiko seuraava Suomen ainoa kitaristi kenties Tuomas Väinölä. Ainakin hän näyttää olleen kitaristina täystyöllistetty jo useita vuosia. Väinölä saa virtuoosimaisuudellaan minut lumoihinsa. 2000-luvun alussa Ari Koivusen kitaristit Erkka Korhonen, ja Luca Gargano itkettivät minua Angels are calling- biisillään. Tuijotin heitä You tubessa ja ihailin nuoruutta. Tajusin tulleeni keski-ikään, minäkin. Oi oi ja voi voi, sanoisi Joonas Nordman.
Joka tapauksessa minä toivon, että Suomessa saa olla edes yksi paras kitaristi, rumpali, ja vaikka basistikin kerrallaan. Mieluusti myös tasokkaita viihde-ohjelmia. Erilaisia esiintyjiä. Ja aina voi varata jonkun varasoittajan jo seuraavaa vuotta varten. Tulijoita luultavasti riittää. Soittajien työllistymisluvutkin näyttäisivät paremmilta.
P:s Orkesterien johtajat voisivat kiinnittää huomiota musaohjelmissa enemmän kappaleiden sovituksiin. Yleisöä ei pidä aliarvioida tässäkään asiassa. Hyvänä esimerkkinä erikoisista sovituksista voi pitää vaikka Club For Five-yhtyettä. Tässä asiassa olen Tähdet tähdet-ohjelman tuomari Maria Veitolan kanssa samoilla linjoilla: yllätyksiä kiitos!
Päivi Lappalainen
Juttu julkaistu lyhennettynä Aamupostissa 16.4.2015.
7.4.2015
Hyväksyntää
Istuin tuttavani kanssa perjantai-iltaa. Turisimme siinä kaikenlaista. Jo eläkettä nauttiva ystäväni ei pdä lainkaan television katselusta, mutta aukaisee aika-ajoi toosan uutisten takia.
Tai jos vaikka suosikkilaulaja Pentti Hietanen sattuisi konsertoimaan.
Perjantai-iltaan mahtui pari huurteistakin.
Meillä on tapana parannella maailmaa, ja keskustella
tabuistamme. Suumme ovat munalukitut ulkopuolisille.
Televisioruudussa hipsutteli jossain ruokasarjassa hintahtava mies ja möläytin: -- onkohan toi homo? Siitäkös ystäväni aloitti:
-- minua ei haittaa, jos joku on homo. Minulle se on ihan samanlainen ihminen kuin muutkin. Minähän pidän Jari Sillanpäästäkin. -- No niin minäkin, vastasin ja jatkoin: Minä suorastaan rakastan Antti Holmaa. -- Kuka on Antti Holma? kysyi ystäväni. -- Näyttelijä. Mutta pidän hänestä muidenkin syiden kuin homouden takia.
Neloselta alkoi Voice of Finland. Ja koska mitään muutakaan mainittavaa perjantai-illan sarjaa ei tullut katselimme sitä. Pian ilman täytti hyvin voimakasääninen naislaulajatar. Sanoin, että kuuntele kun on ihana ääni ja hyvä laulaja. -- Ai, toi läski vai? Minulla pimahti. -- Joo sä hyväksyt homot, lesbot, kaikenmaailman hattivatit, ja sukupuolettomat hörhöt. Mutta odotas, jos nainen on ylipainoinen niin sillähän ei ole oikeutta olla olemassakaan puhumattakaan, että sellainen esiintyisi televisiossa. Sillä ei ole lahjoja, ja sitä kohtaan saa käyttäytyä ihan miten vaan! -- Joo, no sorry, pyydän anteeksi. Ehkä hän on hyvä laulaja. Sinähän olet melkein ammattilainen ja ymmärrät näiden asioiden päälle, mutta miminäh en ymmärräh näishtä juuri mitään.
-- Joo, en mä mikään ammattilainen ole, mutta minusta on kauheaa kun oman sukupuolen edustaja syrjii niin urakalla toista. Sullakin on ollut ylipainoa. Tiedät varmaan kuinka hankala näitä läskejä on tiputtaa. Ja pitää poissa pysyvästi, paasasin.
Tulee myös itse huomauteltua omille tyttärille, että painukaa pihalle, ja lenkille. Varsinkin silloin kun itse ei sinne viitsi mennä. Mutta tuo tämänvuotinen Voice of Finlandin vaalea tyttö on todella lahjakas laulaja. Tämän vuoden kisa ei valitettavasti yllä niin korkealle tasolle kuin edelliset. Mutta laulajatyttö Miia Kosunen vaikuttaa mukavalta myös ihmisenä. Nauttii varsin suurta suosiota myös ohjelman henkilökunnalta.
Suhtautumisemme ylipainoisiin on niin ala-arvoista, että hävettää. Toki ylipaino on vaarallista. Itse olen pyrkinyt muuttamaan elämäntapojani jo yli vuoden valitsemalla ruokani tarkemmin ja liikkumalla sen mitä työn ohessa ehdin, viitsin ja jaksan. Yksi tavoite on todistaa diabeteslääkkeet turhiksi. Silti tuntuu, että se möhömahamies ( vieras tai oma, anteeksi tuo ruma nimitys) siedetään kyllä televisiossakin paremmin. Mutta pullea nainen saa naurut melkein päin naamaa.
Tapasin viime kesänä Oriveden opistolla esikoiskirjailija Heli Vaarasen, joka lanseerasi markkinoille omat muistelmansa 80-luvun New Yorkin malli-, taide- ja jetsetpiirien maailmasta (Sunnuntaina Manhattanilla). Törmäsin häneen aiemmin yhdellä Kriittisen korkeakoulun kurssilla. Onnittelin häntä, ja muistin lukeneeni muutaman sivun tuosta teoksesta jo silloin. Heli totesi ykskantaan: kirja oli työvoitto. usko sinäkin vain siihen. Minä uskoin ja aloin taas pakertaa. Ja uskon myös, että ruokaremontti, jota nyt niin moni elämässään toteuttaa on samankaltainen työvoitto.
Jonkinlaista kunnioitusta sitä toivoo kuitenkin jo ihmisenä, oli sitten pyöreä tai soikea. Onneksi on vielä miehiä, jotka pitävät pyöreistäkin naisista.
Päivi Lappalainen
21.3.2015
Suomen Maakuntakirjailijat ry:n lehti 2/ 2014 Rovinssi
Kurssilla
Päivi Lappalainen
Päätin sivistää itseäni, muistiani, ja lähteä kursseille.
Monet kirjailijaksi aikovat käyvät pitkän koulutuksen esimerkiksi Kriittisessä korkeakoulussa, tai vaikkapa Koulutuskeskus Palmeniassa.
Muilla aloilla työskentelevien on usein opiskeltava vapaa-aikana
netissä, tai lyhytkursseilla, jos haluaa jotain oppia ja saada palautetta.
Kävin parin vuoden aikana netissä 4 kirjallista intensiivikurssia,
joita ohjasi sanataideohjaaja Petri Hannula. Arvioin aina noin
kuukauden kestävän session jälkeen, että mitä hyötyä sitä oli
ja sainko avun. Aihealueitani olivat muun muassa novelli,
ja lyriikka. Kun olin kokoamassa viimeistä runokirjaani, jossa
on itseni lisäksi 30 Facebook-ystävääni mukana, tunsin saaneeni ainakin
oikeanlaista palautetta sekä Petri Hannulalta, että kurssin osanottajilta.
alkeet -kurssille suorastaan janosin tietoa. En halunnut vain lukea kotona kirjoista asioita, koska nukahdan helposti alettuani lukea asiatekstiä. Proosan pehmeät alkeet oli hyvää jatkoa
Petri Hannulan vetämälle Novelli -kurssille, jonka suoritin vuonna 2011.
Saadakseni tietoa minä ahmin kaiken, mitä kurssi
kirjailija Hannu Simpuran ohjaamana antoi, ja minkä ajan ehdin kurssilla olla.
Mieleeni jäi päällimmäisenä
hänen tokaisunsa, että lähdemme siitä, että kaikki tekstit ovat huonoja.
Okei, mietin, kaikissa löytyy korjattavaa. Eniten lehtijuttuja, ja proosarunoja kirjoittaneena
voin minäkin näyttää tekeleeni ilman häpeän sädekehää.
Lisäksi hän sanoi, että jos on epäselvää, kysykää. Hänet saa keskeyttää.
Nämä sanat ovat tuttuja kaikille jo koulusta.
Tässä tapauksessa sillä erotuksella, että Hannu Simpura keskeytti
aina puheensa ja vastasi asiallisesti kaikkiin esitettyihin kysymyksiin ilman ylimielisyyttä.
Huomasin, että kuulijoita kunnioitettiin.
Olin innoissani.
Kirjailija Merja Virolainen ei turhaan innostanut
minua osallistumaan kurssille ( jonne olin jo pyrkinyt), kun haastattelin häntä
verkkolehti Kielikukkaseen. Seuraavaksi ilmottauduin runoilija Teemu Mannisen
ohjaamaan Muodoista mittoihin -oppiin. Aika moni osallistuja oli tietämätön ja luulojensa varasssa koko asiassa. Ensimmäisenä kuulimme, että mitta ja rytmi ovat kaksi eri asiaa. Mitta on keinotekoinen rajoitettu järjestelmä, joka toimii vastoin
luonnollista puhetta. Mitta ei ole samaa kuin muoto. Vapaamittaisessa tekstissä on mitta, jota käytetään vapaasti. Mitta ei ole mitta, koska on olemassa erilaisia mittoja. Eri kielissä eri asiat jne... Tästä saatte jatkaa muistikolojenne kaavintaa tai tutkimista itse.
Runoilija Teemu Manninenkin sanoi opiskelleensa mittoja ja muotoja noin kymmenen vuotta. Ei siis aivan pikku asia, koska sitä on alettu kehittää jo muinaisessa Roomassa.
Sain hyvän pintaharauksen asiaan.
Nälkä on. Ja paljon epäselvää.
Muutaman vuoden sisällä olen päätyöni ohella kirjoitellut rutkasti juttuja, käynyt viestinnän kurssilla, ja Luovien alojen Hautomossakin. Suoritusmaista elämääni elävöitti
Se oli tarkoitettu henkilöille, jotka haluavat käsitellä elämäänsä kirjoittamalla ja luoda aineistosta myöhemmin jopa omaelämäkerran.
Siellä luettiin muun muassa Tommy Hellstenin kirjaa Elämän lapsi, ja harjoitettiin Natalie Goldbergin luotsaamaa treenikirjoittamista. Jokaisen tapaamiskerran jälkeen sai jonkin kotitehtävän. Mutta mitään varsinaista tavoitetta ei asetettu. Jokainen asetti itselleen omat tavoitteensa. Luotiin tunnelma ja tehtiin harjoituksia, joissa osallistujien muistot heräsivät. Monet patoutumat tulivat puhuttua luottamuksen herättyä. Aika oli vain sana. Lämmin hyväksyvä ilmapiiri antoi voimaa kuin lintujen aamuöinen laulu.
Lähdin sivistymään. Mietityttää, että mitä asioista jäi oikeasti mieleen. Kertaus on kai viisasta. Lyhyet opiskelujaksot lisäävät ainakin tiedonjanoa. Ei haitannut, vaikka tutustuin kirjallisesti vasta nyt Tommy Hellsteniin. Sanoin ääneen ja kirjoitin asioita, joita olin salannut. Ne alkoivat pian toteuttaa itseään. Ymmärsin, että on aika luopua jostain elämässä.
Harvensin suorittamistani kuin lapsena porkkanamaata. Varkaatkin viihtyivät
kasvimaallani. Laji kerrallaan. Ne parhaat, mansikat jäivät, ja rutosti aikaa.
Runoilija Päivi Lappalainen
Rakastan jo sinua
enkä tiedä miksi.
Unelmani haalenee kuin keinoväri hiuksista.
Anna elämääni sisältöä:
puhu pyörryksiin tartu rintoihin.
Ole kiivas ja hellä,
sinä rietas,
täytä minut hyvyydellä.
Päivi Lappalainen
Mitä nämä surut auttavat?
Mitä viha
ketä vihaan :
aikaa
joka kuluu
matkaa?
joka kuluttaa aikaa,
työtä
jota rakastan .
Järjestä siis työsi'
Jaa aikasi
ja ajatuksesi,
pilko paloiksi
jatka matkaa
kysy
pärjäätkö ilman .
Päivi Lappalainen
Harrastaja,
runoilija vai kirjoittamisen sekatyöläinen?
Teksti Päivi Lappalainen Kuvat minunkirjani.com ja Päivi Lappalainen
(Kulkisitko kanssani)
Päivi Lappalainen kertoo kirjailijan polustaan.
Palo kirjoittaa on kova, mutta kustantajaa ei ole helppo löytää.
Nuorena asuessani Lahdessa kirjoitin runoja ja lehtijuttuja.
Neljän aktiivisen julkaisemisvuoden jälkeen 1986 "runosuoni" tyrehtyi,
ja kävin lehtikirjoittamisen kurssin Hollolassa. Ajattelin, etten koskaan
mitään artikkeleita edes yritä saada julkaistua. Toisin kävi.
Aloitin avustamisen Etelä-Suomen Sanomissa ja kohta City-lehdessä,
sain juttuja myös maakuntalehtiin.
Samalla tapaa kiehtoi myös radio. Olen yhä ylpeä, että olen saanut
haastatella freestylen maailmanmestari Rodney Mullenia ja
Vexi Salmea, mutta hienoa oli tehdä myös radiodokumentti
silloisesta lahtelaisesta kirjailija Heikki Luomasta. Julkaisin runoja
Runous-lehdessä ja päijäthämäläisessä Optimistissa.
Päijät-Häme-lehden päätoimittaja Timo Töyrylä jopa maksoi
niistä.Työväen Sivistysliitto palkitsi minut runoistani.
Kirjoittaminen oli ihana ilo.
Sitten tuli lama.
Kotiäitinä ei kirjaa synny
Muutimme miehen työn perässä Nurmijärvelle. Lisäännyin.
Tein seurakunnan radio-ohjelmia, perustin äiti-lapsipiiri Palleron
yhteyteen Pallero-lehden, johon äidit ja alan ammattilaiset kirjoittivat.
Ravasin kotiäitinä kerhoissa, uimassa ja muskarissa lasteni kanssa.
Mietin, mitä minä elämältä haluan.
Jo tuolloin minulla oli hinku tehdä kirja. Kokeilin eri kurssejakin,
mutta kahden pienen lapsen äitinä en kyennyt.
Hyvinkäälle muuton jälkeen jäi myös Ylen Kansalaisradio-ohjelman
avustaminen. Olin 9 vuotta telemarkkinointiyrityksessä päällikkönä.
Väsyin. Syntyi kolmas lapsi. Vaihdoin keittiötöihin ja suoritin
kokin tutkinnon. Vakityötä ei löytynyt. Pääsin radiotoimittajan
kurssille Adultaan Pasilaan. Mutta siihen tarkoitettu
Noste-rahoitus ei koskenut minua. Adulta toivotti minut
tervetulleeksi milloin tahansa, kunhan rahoitus järjestyy.
Tiina ei ole kotona
Ensimmäinen kirjani, Tiina ei ole kotona,
sai päivänvalon vuonna 2007.
Sain siihen pienen avustuksen,
jolla kustansin kirjan, ja avustanut
järjestö sai noin 120 kirjaa liikelahjoiksi.
Aihe oli lapsen masennus.
Kirjaa on lainattu mukavasti.
Sen jälkeen avustuksia en ole hakenut. Tarpeen olisi.
Lausuin runoja Dina-tv:ssä. Tein juttuja nettiin, mutta myös
paikalliseen Vartti-lehteen. Se on lopettanut
Hyvinkään lähiseudultakin. Lehtijutut eivät elätä.
Hetken aikaa toimin ERS:in puheenjohtajana,
mutta lopetin kiireen vuoksi. Suoritin Skriptan kirjoittajaopiston.
Olen tehnyt jo kaksi runokirjaa ja toimittanut Facebook-ystävien
mietelmät. Viimeisin on Facebook-ystävien runokirja, jossa on
31 runoilijaa. Kirja on näyte kirjoittajiensa runoista.
Julkaisin sen Lahden kirjamessuilla 2013.
Palkkani saan kuitenkin ruokapalveluvastaavana.
Minua on neuvottu valitsemaan vain yksi laji, kuten runous,
mutta nautin valtavasti myös muiden kirjoituslajien kokeilusta
kuten aforismit, lyhytproosa, ja vaikkapa lehtiartikkelit.
Aikaa haluan jäävän myös oleiluun.
Runoilijoilla monta ponnahduslautaa?
Hienoa, että Tommi Parkko ja Nihil Interit ry ovat
saaneet runoilijoille työtilaisuuksia, joista maksetaan.
Poetry Slam -kisat ovat myös herkullinen ponnahdus joillekin.
Tommi Parkko on oikeassa siinä, että osa runoudesta on
eristäytynyt erittäin pienen ryhmän puuhaksi, joka ei halua
päästää ulkopuolisia lähelleen. Ihan yhtä vauhdilla runo ja
runoilijat tulevat myös ulos kopperoistaan ja näkyvät.
Tästä on todisteena esimerkiksi Prosak-illat, Runokaraoke,
Ketjuklubi ja monet muut tapahtumat, kuten Runokuu tai vaikkapa Annikin
runofestivaali.
MInä taas olen monipuolinen kirjoittaja, joka kaipaan kaltaisiani.
Heitä löytyy eri yhdistyksistä ja kursseilta. Lähes kaikki ikäiseni
haluavat tehdä yhteistyötä, mutta harva ryhtyy. Työpäivän jälkeen
kun on muutakin puuhaa.
Runoilla ei elä
Runoilla rikastumisen tiedetään olevan kupla, koska usein pieni kustantaja lohkaisee suuren osan mahdollisista tuloista.
Miten ostajia hankitaan? Verkkokauppa ei takaa myyntiä. Pienkustantamo on usein kustantajan sivubisnes, jolla ei hänkään elä. Runoilijan on oltava itse aktiivinen. Monet perustavat oman toiminimen. Pienet kustantamot tekevät pikkubisnestä, ja siksi täyskustanteen saaminen runokirjalle
on usein utopiaa. Kirjan sisällön ja tason kerrotaan merkitsevän eniten, mutta näin ei ihan aina ole. Runokirja ei myy,
paitsi Heli Laaksosen "Sulatvoit", ja tommytabermannit. Taiteilija-apuraha on totta muutamille. Onneksi Sanasto ry ja
Paltta ry järjestivät viime syksynä Tekijänoikeuspäivän Kouvolassa. Tiedämme hiukan enemmän kustannusalan ja
median avustussopimuksista. Moni runoilija elää omillaan ja hakee kustannustoimittajansa arvostelupalveluista tai
ammattitaitoisista kirjailijoista. Moni ei edes malta lähettää isoille kustantajille teelmäänsä, koska eivät jaksa odottaa
vastausta. Isojen kustantajien runoilijat kahmivat lähes kaikki pokaalit. Olisi hienoa, jos runoraateja perustettaisiin
vaikka radiokanavien yhteyteen säännöllisesti kokoontuviksi sessioiksi. Kerättäisiin lähi- ja kaukorunoilijoiden
tekeleet. Mukaan voisi tulla pienkustantajienkin tekijät ja omakustannerunoilijat.
Minna Joenniemen juontaman Runoraadin aiheena voisi joskus olla myös mielenterveysrunokirjat, kun kerran
optimismiakin on viime talvena etsitty. Suomen kansantauti masennus on yhä peikko, jota pelätään. Silti kaikkea
pitäisi esitellä, pientä suurta ja erilaista.
Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Kielikukkaseen kirjailijan urastani, mietin ensin mistä ihmeen urasta.
Pitäisikö teeskennellä?
En ainakaan voinut aloittaa otsikolla "Minun tieni tähtiin". Julkisuudesta on varoiteltu. Mutta jos uutta kirjaani ei kukaan
tiedä eikä sitä mainosteta missään, niin mistä ihmiset osaavat sitä ostaa tai lukea. Silloin pieni arvio tai juttu
lehdessä tai netissä on kullan arvoinen. Tilaisuus vaikuttaa mediassa tärkeä.
Kirjoittaja on runoilija, lehtiavustaja ja kirjoittamisen sekatyöläinen.
Julkaistu Verkkolehti Kielikukkasessa 1.7.2013
TRILOGIAN NELJÄS OSA
Muistan, kun nuorempana asuessani Lahdessa kirjoitin 80-luvulla lehtijuttuja Etelä-Suomen Sanomiin kirjoituskoneella. Aina, kun tuli virhe koko lause tai koko kappale tai koko juttu oli aloitettava alusta. Sitten keksin liimaus- ja teippaussysteemin. Leikkasin jutun siltä kohtaa poikki, johon asti kaikki oli virheetöntä ja ja liimasin siihen kiinni toisen ainakin yhtä virheettömän osion. Otin artikkelista kopion ja lähetin. Kunnes ostin elektronisen kirjoituskoneen, jossa oli jonkinlainen sisäänrakennettu korjauspainike. Silti tärkeään harrasteeseen, juttujen tekoon meni aikaa. Olin ja toivottavasti olen yhä kunnianhimoinen kirjoittaja.
Tänä päivänä, kun selaa lehtiä saattaa nähdä mitä omituisempia kirjoitus- ja asiavirheitä. Missä syy milloinkin lienee?
Olen seurannut aina mielenkiinnolla artikkeleideni käsittelyä eri toimituksissa. Usein juttu menee sellaisenaan läpi. Toisinaan pari lausetta on poistettu. Joskus taas on lisätty esimerkiksi aiheeseen sopivia kuvia. Kerran yhteen artikkeliin tuunattiin muutamasta alkulauseesta ingressi. Muuten hyvä asia, mutta ingressissä oli kolme todella tökeröä virhettä. Olin kyllä aiemminkin huomannut, että joitakin virheitä lisääntyi juttuhini ennen julkaisua. Toisinaan itseltäkin sellainen on jäänyt. Hetken epäilin, että virheet olivat tehty tahallisesti. Sitten ajattelin, että miksi. Pitääkö lehteä avustavan ulkopuolisen ihmisen maine kirjoittajana pilata tuolla tavalla? Vai onko kyseessä sittenkin useamman ihmisen jopa koko lehden tapa tai peräti välinpitämättömyys. Tämä ei tietenkään koske kaikkia avustamiani lehtiä. Päätoimittaja pyysi virhettä anteeksi. Tämä oli minusta aiheellista, ja hyvää käytöstä.
Mutta näissä asioissa usein tulee mieleen, että mikä merkitys on suomen kielellä, toimittajien, ja avustajien teksteillä. Minä olen ollut lähes aina avustaja. Ihmettelenkin, että mikä se rikastava vaikutus on, jos kaikkien lehtiin kirjoittavien tekstejä ei lueta ja mahdollisesti käsitellä ennen niiden julkituloa. Lapsuusystäväni, luokkatoverini Kauneus- ja Terveyslehden päätoimittaja Ulla Veirto kommentoi asiaan seuraavaa:"Meillä valmiin sivutaiton oikolukee 2-3 eri ihmistä l. toimituksen työntekijät, jotka ovat joko toimitussihteereitä tai -päälliköitä. Virheet ovat kielioppi-, asia- tai lyöntivirheitä. Ne korjataan ennen kuin lähetetään painoon. Siltikin aina joitain virheitä jää. Sanomalehdissä oli vielä 80-luvulla ja 90-luvun alussa teknistä oikolukua, jolloin usein latomossa joku vielä tsekkasi ettei teksteissä ole virheitä. Ne eivät välttämättä havainneet asiavirheitä. Minun tietääkseni tämä teknisempi oikoluku on kokonaan lähtenyt lehdistä."
Veirton mielestä kaikki tekstit pitäisi lukea ja korjata ennen julkaisua. Näin syntyy laadukkaampi ja virheettömämpi tuote. Ja se on kaikkien etu. Tästä tingitään ehkä pienehköissä firmoissa. Oikoluku on vähän tylsä työvaihe.
Sitä se voi olla, mutta jos jossain lehdessä jätetään virheet lehteen tai jopa lisätään niitä, ja syytellään huolimattomia avustajia yms. niin kuka silloin on vastuussa? Toki ymmärrän, että toimitukselle on aina kuin mahdollista lähetettävä mahdollisimman virheetön ja erinomainen juttu. Mutta missä ne entisajan oikolukijat ovat nyt, kun niitä tarvittaisiin. Onko keksitty joku parempi keino?
Ihmettelin ensimmäistä lehtijuttuani vuodelta 1987, jossa puhuttiin urheiluharrastuksen yhteydessä ravinnon terveellisyydestä, ja painotettiin että alkoholiakin tulisi käyttää viisaasti. Seuraava lause alkoi jotenkin näin, että liikunta parantaa myös haponottokykyä... Se oikolukijan vahinko sai minut nauramaan, koska siinä oikolukija oli syventynyt hiukan liiankin hyvin jutun sisältöön, ja muuttanut hapenottokyvyn haponottokyvyksi.
Itse jätin kerran oikein kunnon asiavirheen juttuuni. Tein juttua käsikirjoittaja, kirjailija Heikki Luomasta aikaan, jolloin Pirunpelto-nimistä sarjaa jo näytettiin televisiossa. Heikki Luoma kertoi kuinka he laskivat leikkiä kuvauksissa sarjan lisäosista. Kun oikein syvennyin huumoriin kirjoitin, että Pirunpelto-trilogia saa varmaan neljännenkin osansa. Ajattelin kotona, että kyllähän ne lukijat sen ymmärtävät, että se on huumoria. Monenlaista tekstiä kokeilevana kirjoittajana unohtui, että tämä juttu on faktaa ei fiktiota. Trilogiassa on edelleen vain se 3 osaa. Joku muukin oli ilmeisesti tehnyt samantyyppisen virheen, kun Uutisvuodossa asti puhuttiin trilogian neljännestä osasta. Ja jutun julkaissut toimitus sai kehuja hyvästä jutusta, mutta samalla soittaja kertoi myös nauraneensa aamukahvipöydässä makoisat naurut" trilogian neljännelle osalle". Kaikille sattuu.
Muistan myös hyvin asuessani vähän aikaa Nurmijärvellä, kun toimitin itse entisen kuvaajani Piia Karjalaisen kanssa MLL:n tukemaa pientä äiti-lapsipiirin julkaisu, Palleroa. Oikein ihmettelin, miten tarkkoja sen aikaiset äidit olivat. Löysinköhän kahtakaan virhettä heidän kirjoituksistaan. Sattui osaava ja innokas porukka yksiin. Tänä päivänä kiire, ja kaikenlainen tehokkuusajattelu vie huomion tärkeältä asialta, nimeltä kielenhuolto. Puhumattakaan yhteisöllisyydestä. Mitä se on?
Onko pakko tyytyä vain ajattelemaan ja siunailemaan, että onpa niissä sanoma- ja aikakausilehdissä paljon virheitä. No ei se sitten haittaa, jos julkaisuun niitä jää, ja etenkin, jos jää muille kuin itselle...
Päivi Lappalainen, Hyvinkää
Mietintöjä
Minua houkutti nuorena enemmän mies, lapset ja perhe. Harrastin jo silloin kirjoittamista.
Joten runoilijan ura on jäänyt toteutettavaksi nyt, kun 50-vuotisjuhlani ovat jo lähellä.
Olen kirjoittanut kuitenkin kaksi omaa runokirjaa, ja yhden toimittanut.
Ensimmäisen kustannukseen sain pienen avustuksen yhdeltä järjestöltä. Muille kirjoille en ole edes raha-apua hakenut. Olisi varmaan pitänyt, mutta en kai jaksanut, kun ei sellaista ole tottunut saamaan.
Harrasteena runous, ja yleensä kirjoittaminen on ollut se paras mahdollinen.
Verrattuna lenkkeilyyn, karaokeen, tai esimerkiksi johonkin ryhmätoimintaan
ei tarvitse koskaan pettyä, ettei pääsisi paikalle, tai ettei kukaan lähde mukaan. Riittää, jos vain on tarpeeksi terve, aina voi kirjoittaa.
Se ystävä ei jätä eikä petä. Se haluaa vaikuttaa ja osallistua.
Varsinaiselta ammatiltani olen kokki, ja tällä hetkellä työskentelen ruokapalveluvastaavana pääkaupunkiseudulla. Erilaisia kirjallisia kurssejakin olen käynyt.
Tottahan se on, ei kokin työtä kyseenalaisteta ainakaan kovin usein. Mutta jotkut työnantajat ovat kyseenalaistaneet harrasteeni. Eräskin menneiden vuosien johtohenkilö ilmaisi epäsuorasti mielipiteensä runoilijoihin sanoen, että äskeinenkin työnhakija harrasti runoilua. Mutta me emme täällä kirjoita runoja emmekä tarvitse senkaltaisia työntekijöitäkään.
Kysyn vain, että mitä pahaa runo on hänelle tehnyt, että piti kyseenalaistaa kyseinen harrastus. Mielessäni ajattelin, että putoaisitkohan pyllyllesi, jos minä sinun silloinen työntekijäsi kertoisin kirjoittavani myös
sanomalehtiin ihan oikeita lehtijuttuja, ja nostavani pienen kirjoituspalkkionkin aina välillä.
Mikä ihmeen tarve työnantajalla on omistaa työntekijänsä kokovuorokautisesti?
Eikö se ymmärrä, että ihana harraste pitää työntekijän tasapainoisena, ja tyytyväisenä.
Vapaapäivien jälkeen hän tulee iloisena ahertamaan.
Haluan siis olla itsekäs edes kirjoittaessani.
Aina silloin tällöin joku valopilkku osuu sydämeen. Lehtijuttu tulee lehteen, tai aforismi raideaforismeihin. Näin ensimmäisen novellini Kanokiku.fi:ssä, ja aloin heti muokata sitä uudelleen. Kirjoittaminen on pitkälti muokkaamista.
Pari viikkoa sitten ilostuin lainauskorvauksesta.
Ei se rahan määrä vaan tieto siitä, että minun esikoisrunokokoelmaani, Tiina ei ole kotona on lukenut monta sataa ihmistä. Minun, joka en ole mikään julkkis enkä tunnettu kirjailija enkä elä kirjoittamisella.
Mutta se antoi pientä uskoa ja toivoa tähän työlääseen, mutta rikkaaseen arkeen.
Toki ensimmäinen runokokoelmani synnyttää mielipiteitä, että miksi on kirjoitettava aiheesta masennus. Pohjana tositarina oman tyttären sairastamasta masennuksesta. Kirja luo jonkinlaisen hiljaisuuden yhä. Siihen ei osata suhtautua ainakaan kaikkialla vielä niin, että kuka tahansa voi sairastua, ja sairaudesta voi parantuakin. Vaikka masennuksella onkin tapana uusiutua aika-ajoin. Minä en kuitenkaan tuonut tytärtäni enkä asioitani julkisuuteen muuten kuin osin kirjan kautta. Onhan siinäkin osa keksittyä asiaa. En tunne leimaa enkä välitä tuntea, sillä tiedän mitä teen. Tiedän myös omat asiani, vaikka on aina niitä, jotka luulevat tietävänsä muiden asiat paremmin kuin asianomaiset.
Elämä jatkuu silti.
Kirjoittaminen on kuin toinen työ, ja mieleinen.
Olisihan siitä mukava tienata muutakin kuin pelkät känsät kämmeniin.
Nykyisessä työssäni istun työmatkat junassa.
Se on mielenkiiintoinen ympäristö.
Jos en nuku, mietin ja tarkkailen ihmisiä.
Maisemien vilahtaessa ohi päässäni kehkeytyy uusia aiheita.
Uudet kirjat syntyvät pikkuhiljaa.
Kirjoitin viimeisessä runokirjassani,
Saa paljastaa:
Tätä sinä et voi minulta viedä:
mielikuvitustani.
Minä syön sen.
Toden totta sen olen syönyt, ja se on tullut aivojeni kautta myös ulos.
Nuoren Voiman liiton kulttuurijournalismin intensiivikurssi järjestettiin syksyllä 2015. Kurssilaisten tekstejä julkaistaan Nuori Voima -lehden verkkosivuilla Apinalaatikko-kategoriassa. Kurssin ohjaajina toimivat Maaria Ylikangas ja Aleksis Salusjärvi. Kurssin järjestämistä on tukenut opintokeskus 
Ensimmäinen kirjani, Tiina ei ole kotona,
